The Project Gutenberg eBook, Kamelianainen, by Alexandre Dumas fils, Translated by Felix Borg This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. Title: Kamelianainen Author: Alexandre Dumas fils Release Date: February 7, 2017 [eBook #54126] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 ***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAMELIANAINEN*** E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen KAMELIANAINEN Kirj. ALEXANDRE DUMAS NUOR. Suom. Felix Borg Alkuperäinen nimi: "La Dame aux Camélias". Porissa, Otto Andersin'in kustannusliike, 1917. ENSIMÄINEN OSA. ENSIMÄINEN LUKU. Olen sitä mieltä, ett'ei voi kuvata henkilöitä ennenkuin on perusteellisesti tutkinut ihmisiä, samoin kuin ei voi puhua kieltä ennenkuin on sen kunnollisesti oppinut. Koska en ole vielä siinä iässä, jolloin keksitään, tyydyn ainoastaan kertomaan tämän tosi tarinan, jonka olen seuraavalla tavalla saanut tietooni: Maaliskuun 12 päivänä vuonna 1847 näin eräällä Parisin kadulla ison, keltaisen ilmoituslehden, joka kertoi erään kuolemantapauksen johdosta pidettävästä huonekalujen ja kallisarvoisten harvinaisuuksien myynnistä. Kuolleen nimeä ei mainittu, mutta huutokaupan oli määrä tapahtua d'Antin kadun 9:ssä, 16 päivänä, kello kahdentoista ja viiden välillä. Ilmoituslehdessä sanottiin sitäpaitsi, että huoneusto ja huonekalut olivat yleisön nähtävinä 13 ja 14 päivänä. Olen aina ollut harvinaisuuksien ihailija, ja päätin, etten löisi laimin tätä tilaisuutta, ellen ostaakseni, niin ainakin katsellakseni. Seuraavana päivänä läksin d'Antin kadun 9:ään. Oli vielä varhainen, mutta siitä huolimatta oli siellä jo joukko herroja ja hienosti puettuja naisia, jotka ihmetyksellä ja ihailulla tarkastelivat huoneissa olevaa loistoa. Minulle selvisi pian, että tuo ihmettely ja ihailu johtui siitä, että huoneustossa oli asunut liehinainen. Tuo nainen oli nyt kuollut, ja kaikkein säädyllisimmätkin naiset saattoivat astua hänen huoneisiinsa nyt, kun kuolema oli puhdistanut ilman tuossa loistavassa likapesässä. Tarkastelin noita kallisarvoisia esineitä, jotka kaikki ilmaisivat tuon tyttöparan alennustilan, ja ajattelin, että Jumala oli ollut lempeä häntä kohtaan, kun ei ollut sallinut tavallisen rangaistuksen kohdata häntä, vaan oli antanut hänen kuolla keskellä loistoa ja kauneutta, ennenkuin vanhuus, tuo liehinaisien ensimäinen kuolema, yllätti hänet. Vaipuneena tuon onnettoman, hairahtuneen elämän synnyttämiin surumielisiin ajatuksiin, en ollut huomannut, että aika oli kulunut ja että olin jäänyt yksin huoneeseen; paitsi minua oli siellä ainoastaan vartija, joka piti silmällä, etten päässyt kähveltämään mitään taskuuni. Lähestyin tuota kelpo miestä, joka epäili minusta sellaista, ja sanoin: -- Hyvä herra, voitteko sanoa minulle sen henkilön nimen, joka asui tässä? -- Marguerite Gautier. Tunsin tuon naisen nimeltä ja ulkonäöltä. -- Kuinka! sanoin miehelle. -- Onko neiti Gautier kuollut? -- On, herra. -- Milloin se tapahtui? -- Kolme viikkoa sitten. -- Ja miksi huoneustoa näytetään yleisölle? -- Saamamiehet arvelivat, että se olisi edullista huutokaupalle ja kiihoittaisi ihmisiä ostamaan. -- Hänellä oli siis velkoja? -- Kyllä, koko joukko. -- Mutta huutokauppa on kai peittävä ne? -- Vieläpä antava ylijäämääkin. -- Kuka sen perii? -- Hänen sukulaisensa. -- Hänellä oli siis sellaisia? -- Siltä näyttää. Kiitoksia, herra. Vartija, joka oli rauhoittunut tarkoitusteni suhteen, tervehti, ja minä palasin jälleen kotiini. -- Tyttöparka! ajattelin itsekseni. -- Hänen kuolemansa on mahtanut olla surullinen, sillä hänen maailmassaan ei omisteta ystäviä muulloin kuin terveenä ollessa. Enkä minä voinut sille mitään, että Marguerite Gautiersin kohtalo säälitti minua. TOINEN LUKU. Huutokauppa oli määrä tapahtua 16 päivänä. Olin vast'ikään kotiutunut eräältä matkalta, enkä sen vuoksi ollut kuullut Magueriten kuolemasta; mutta vaikka en tuntenutkaan häntä henkilökohtaisesti, teki hänen kuolemansa minuun syvän vaikutuksen. Olin usein nähnyt Margueriten Champs-Elysées'ellä, jonne hän joka päivä ajoi kahden upean hevosen vetämissä, pienissä, sinisissä vaunuissa; ja minä olin silloin huomannut hänessä hänen kaltaisille naisille harvinaisen arvokkuuden, joka yhä lisäsi hänen kerrassaan hurmaavaa kauneuttaan. -- Noita onnettomia olentoja seurasi aina kävelyretkillä joku epäillyttävä, vanhempi nainen. Mutta Margueriten laita oli toinen. Hän ajoi aina yksin Champs-Elysées'elle, eikä pysähtynyt ennenkuin metsän luona, missä hän astui vaunuista ja käveli tunnin ajan, palaten sitten jälleen kaupunkiin. Ajattelin nyt noita tapahtumia, joiden todistajana olin toisinaan ollut, ja minä surin tuon tytön kuolemaa niinkuin surraan kauniin taideteoksen tuhoutumista. Mutta oli mahdoton löytää ihanampaa kaunotarta kuin Marguerite. Hän oli pitkä ja miltei liian hoikka vartaloinen, mutta hän osasi oivallisesti peittää tämän puutteellisuutensa pukujensa taidokkaalla järjestelyllä. Hänen kaidoissa, kuvaamattoman ihanissa kasvoissaan oli kaksi tummaa silmää miltei maalatuilta näyttävien silmäkulmien ja pitkien silmäripsien ympäröimänä, silmäripsien, jotka, kun ne sulkeutuivat, loivat tumman varjon hienoille, ruusunkarvaisille poskille. Lisäksi siro, suora nenä ja säännöllisesti muodostunut suu, joka avautuessaan kauniisti paljasti helmenvalkoiset hampaat, ja lopuksi täydensi tätä hurmaavaa päätä persikankarvainen hipiä. Hiilenmustat, aaltoilevat suortuvat jakautuivat kahtia otsalla, yhtyen jälleen niskassa, mutta jättäen paljaaksi kaksi ruusunpunaista korvalehteä kimaltelevine, viidentuhannen francsin arvoisine jalokivineen. Kuinka Marguerite saattoi, hillittömästä elämästään huolimatta, säilyttää kasvoillaan hänelle ominaisen neitseellisen, miltei lapsellisen ilmeen, on vaikeasti selitettävissä. Marguerite kävi kaikissa ensi-illoissa ja vietti kaikki illat joko teattereissa tahi tanssiaisissa. Niinpian kun esitettiin joku uusi kappale, nähtiin hänet varmasti salissa, aina mukanaan kolme esinettä permantoaition reunustalla: kiikari, makeispussi ja kameliavihko. Kahtenakymmenenä viitenä päivänä kuukaudessa oli hänellä valkoisia kamelioita, viitenä punaisia. Ei ole milloinkaan saatu selville syytä tähän värien vaihteluun, mutta kaikki tunsivat asian. Margueriten ei oltu milloinkaan nähty kantavan muita kukkia kuin kamelioita, jonka vuoksi häntä lopulta alettiin nimittää Kamelianaiseksi, ja sen nimen on hän saanut pitää. Minä tiesin, samoin kuin useimmat parisilaiset, että Marguerite oli ollut hienoimpien nuorten miesten rakastajatar, että hän puhui siitä peittelemättä, ja että he kerskuivat sitä, mikä osoitti, että rakastaja ja rakastajatar olivat tyytyväisiä toisiinsa. Kuitenkin kerrottiin nyt, että hän, tehtyään noin kolme vuotta sitten matkan Bagnéres'iin, eli yhdessä ainoastaan erään vanhan, ulkomaalaisen herttuan kanssa, joka oli tavattoman rikas ja oli koettanut mikäli mahdollista temmata hänet irti entisestä elämästään, johon Marguerite näyttikin olevan taipuvainen. Keväällä, vuonna 1842 oli Marguerite niin heikko ja rasittunut, että lääkärit määräsivät hänet kylpylaitokseen, jonkatähden hän matkusti Bagnères'iin. Sairaiden joukossa oli siellä myös tuon herttuan tytär, joka ei ainoastaan potenut samaa tautia kuin Marguerite, vaan oli lisäksi niin hänen näköisensä, että heitä saattoi luulla sisaruksiksi. Mutta nuoren herttuattaren keuhkotauti oli viimeisellä asteella ja hän kuoli muutama päivä sen jälkeen kun Marguerite oli saapunut. Herttua oli jäänyt Bagnères'iin, jonne hän oli haudannut osan sydämestään. Eräänä aamuna näki hän puistokäytävän käänteessä Margueriten. Hän luuli näkevänsä lapsensa haamun, astui hänen eteensä, tarttui hänen molempiin käsiinsä, syleili häntä itkien ja, kysymättä kuka hän oli, pyysi lupaa saada käydä tapaamassa häntä ja hänessä rakastaa kuolleen lapsensa elävää kuvaa. Marguerite, joka oli yksin Bagnères'sa kamaripalvelijattarensa kanssa ja jonka ei tarvinnut pelätä häväistysjuttuja, suostui herttuan pyyntöön. Mutta Bagnères'sa oli ihmisiä, jotka tunsivat hänet, ja he ilmaisivat herttualle neiti Gautiersin todellisen aseman. Herttuaan koski syvästi, sillä siinä loppui yhtäläisyys Margueriten ja hänen tyttärensä kanssa, mutta liian myöhään. Nuori tyttö oli käynyt välttämättömäksi hänen sydämelleen, Marguerite oli ainoa tekosyy, ainoa puolustus, jonka perusteella hän saattoi vielä elää. Herttua ei moittinut tyttöä, eihän hänellä ollut siihen oikeutta, mutta hän kysyi, oliko Margueritelle mahdollista muuttaa elämäntapaansa ja tarjosi hänelle vastineeksi kaiken korvauksen minkä hän halusi. Marguerite lupasi. Hän oli tähän aikaan sairas; hän luuli, että hänen nykyinen tautinsa johtui suurimmaksi osaksi siitä elämästä, jota hän oli tähän saakka viettänyt, ja eräänlainen taikausko saattoi hänet lisäksi luulemaan, että Jumala sallisi hänen pitää kauneutensa ja terveytensä, jos hän katuisi ja tekisi parannuksen. Kiitos kylpyjen, kävelyretkien ja virkistävän unen oli hän kesän lopulla miltei täydellisesti toipunut. Herttua seurasi häntä Parisiin, missä jatkoi käyntejään hänen luonaan kuten Bagnères'sa. Tämä suhde, jonka todellista alkua ja aihetta ei tunnettu, herätti suurta huomiota Parisissa, missä tavattomista rikkauksistaan kuulu herttua nyt vietti tuhlaavaa elämää. Arvailtiin vaikka mitä, mutta ei asian todellista laitaa. Niinkauan kun Marguerite oleskeli Bagnères'sa ei hänelle ollut vaikeata pitää herttualle antamaansa lupausta. Mutta palattuaan jälleen Parisiin huomasi tuo huvitteluun, tanssiaisiin ja elosteluun tottunut tyttö, että hän nyt oli kuolemaisillaan ikävään ja yksinäisyyteen, jonka ainoastaan herttuan säännölliset käynnit keskeyttivät. Ja entisen huumaavan elämän houkutukset saivat hänet jälleen valtoihinsa. Sitäpaitsi oli Marguerite matkalta palattuaan kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän oli kaksikymmenvuotias, ja taltutettu, mutta ei parantunut tauti synnytti hänessä nuo polttavat halut, jotka aina seuraavat rintatautia. Häväistysjuttuja vainuavilta ystäviltään sai herttua eräänä päivänä suureksi surukseen kuulla, että Marguerite otti vastaan vieraita niinä aikoina, jolloin hän oli varma herttuan poissaolosta, ja että nuo vieraskäynnit kestivät usein seuraavaan aamuun asti. Kun hän kysyi Margueritelta, tunnusti tämä kaiken ja pyysi, ett'ei herttua enää välittäisi hänestä, sillä hän tunsi, että hän ei jaksanut pitää lupaustaan, eikä hän tahtonut kauempaa vastaanottaa hyväntekeväisyyttä mieheltä, jota hän petti. Herttua pysyi poissa kahdeksan päivää, siinä oli kaikki mitä hän saattoi tehdä. Mutta kahdeksantena päivänä saapui hän Margueriten luokse ja pyysi saada yhä edelleenkin käydä hänen luonaan ja lupasi olla häntä milloinkaan moittimatta. Tällä kannalla olivat asiat kolme kuukautta Margueriten saapumisen jälkeen, se tahtoo sanoa, marras- eli joulukuussa v. 1842. KOLMAS LUKU. Kuudentenatoista päivänä, kello yksi, läksin d'Antin kadun 9:ään, missä koko huoneusto oli täynnä uteliaita ihmisiä. Kaikki olivat hilpeällä tuulella, ja kokoontuneiden joukossa oli monta, jotka olivat tunteneet kuolleen, mutta eivät nyt olleet muistavinaan sitä. Naurettiin kovaäänisesti. Minä hiivin huomaamatta tungoksen läpi, pahoillani siitä, että huutokauppa tapahtui sen huoneen vieressä, missä tuo olentoparka, jonka tavaroita nyt velkojen peitteeksi myytiin, oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa. Olin saapunut paremmin nähdäkseni kuin ostaakseni ja odotin sen vuoksi kärsivällisesti, katsellen kuinka puvut, saalit ja korut tekivät uskomattomalla nopeudella kauppansa. Sellainen tavara ei sopinut minulle. Mutta äkkiä huudettiin: -- Kirja, erinomaisesti sidottu, kansissa kultakirjaimin nimi: "Manon Lescaut". Ensimäiselle sivulle on jotakin kirjoitettu. Kymmenen francsia. -- Kaksitoista, sanoi ääni pitkän vaitiolon jälkeen. -- Viisitoista! huusin minä. Miksi? Sitä en tiennyt. Mutta luultavasti siksi, että kirjan ensi sivulle oli jotakin kirjoitettu. -- Viisitoista, toisti huutokaupan pitäjä. -- Kolmekymmentä, sanoi ensimäinen huutaja mahtavalla äänellä. -- Kolmekymmentä viisi! huusin minä kilvoitteluhaluisena. -- Neljäkymmentä! -- Viisikymmentä! -- Kuusikymmentä! -- Sata! Jos tarkoitukseni olisi ollut herättää huomiota, niin olisin täydellisesti onnistunut, sillä tämän tarjouksen jälkeen tuli täydellinen hiljaisuus, katseet kääntyivät minuun ja ihmeteltiin kuka minä olin, kun niin välttämättä tahdoin päästä tuon kirjan omistajaksi. Viimeinen tarjoukseni näytti masentavan vastustajani; hän kumarsi ja sanoi kohteliaasti, joskin hieman myöhään: -- Hyvä herra, minä luovun. Kukaan ei tarjonnut enempää, ja kun pelkäsin joutuvani uuteen kiusaukseen, joka saattoi käydä vahingolliseksi kukkarolleni, jätin paikan, ilmoitettuani nimeni ja säätyni, että huutamani kirja asetettiin syrjään. Kaikki läsnäolijat ihmettelivät suuresti, miksi olin maksanut sata francsia kirjasta, jonka mistä muualta tahansa olisi saanut kymmenellä tahi korkeintaan viidellätoista francsilla. Tuntia myöhemmin sain ostokseni, kirjan ensimäiselle sivulle oli kirjoitettu sirolla käsialalla antajan omistuskirjoitus: _"Manon Margueritelle". "Nöyryydessä"._ Ja alla oli nimikirjoitus: Armand Duval. Mitä merkitsi tuo sana: "Nöyryydessä"? Oliko se, Armand Duvalin mielestä, Manonin todistus siitä, että hän tunnusti Margueriten voittajakseen joko sitten siveettömyydessä tahi jalosydämisyydessä? Minä en voinut vastata kysymykseen, enkä minä ajatellut koko kirjaa ennenkuin illalla nukkumaan mennessäni. _Manon Lescaut_ on liikuttava tarina, jonka tunnen pienimpiä yksityiskohtia myöten; mutta aina kun avaan tämän kirjan, tunnen suurta myötätuntoa isä Prévostin sankaritarta kohtaan. Hän on niin todellinen, että minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet, ja lukiessani tulin ehdottomasti vertailleeksi häntä ja Margueritea toisiinsa. Manon kuoli erämaassa, se on totta, mutta sen miehen sylissä, joka rakasti häntä koko sielussaan, joka, Manonin kuoltua, kaivoi haudan hänelle, kostutti sitä kyyneleillään ja hautasi siihen oman sydämensä. Marguerite sitävastoin, synnintekijä kuten Manonkin, ja kenties parannuksen tehnyt niinkuin hänkin, kuoli keskellä ylenpalttista loistoa, kuten olin nähnyt, mutta keskellä sydämen erämaata, joka on paljoa autiompi, äärettömämpi ja armottomampi kuin se, johon Manon haudattiin. Muutamilta ystäviltäni olin myös kuullut, että Margueritellä niiden kahden kuukauden aikana, jonka hänen pitkä ja tuskallinen kuolinkamppailunsa kesti, ei ollut kertaakaan ollut lohduttavaa ystävää vieressään. Olento parat, jotka laulaen astuvat kohti miltei aina samanlaista kuolemaa. Mutta minä uskon kuitenkin, että sille naiselle, jonka kasvatuksesta on puuttunut ohjaus hyvään, Jumala miltei aina avaa kaksi tietä siihen, ja ne kaksi tietä ovat: kärsimys ja rakkaus. Nämä tiet ovat vaikeat ja raskaat kulkea, ne, jotka niillä vaeltavat, saavat paljon kärsiä, mutta okaille, jotka heitä haavoittavat, jättävät he myös paheen korut ja saapuvat perille siinä alastomuudessa, jossa ei tarvitse hävetä Jumalan edessä. NELJÄS LUKU. Kaksi päivää sen jälkeen oli huutokauppa loppunut, tuotettuaan sataviisikymmentä tuhatta francsia. Saamamiehet olivat pitäneet kaksi kolmatta osaa ja sukulaiset, eräs sisar, oli perinyt loput. Tuo sisar oli hämmästynyt suuresti, saatuaan notariolta kirjeen, joka ilmoitti hänen perineen viisikymmentä tuhatta francsia. Seitsemään vuoteen ei hän ollut nähnyt Margueritea, joka eräänä päivänä oli kadonnut, kenenkään aavistamatta millaiseen elämään hän senjälkeen oli joutunut. Sisar kiiruhti nyt Parisiin, ja ne, jotka tunsivat Margueriten, hämmästyivät suuresti, nähdessään, että hänen ainoa perijänsä oli kaunis, jäyhätekoinen maalaistyttö, joka ei tähän saakka ollut vielä koskaan jättänyt kyläänsä. Kaikki nämä seikat, jotka olivat Parisia, tuota juorujen ja häväistysjuttujen tyyssijaa, kiertäneet, alkoivat vähitellen vaipua unheeseen, ja minäkin olin jo unohtaa osanottoni noihin tapauksiin, kun sattui jotakin uutta, joka tutustutti minut Margueriten koko elämään niin liikuttavan yksityiskohtaisesti, että sain halun panna paperille koko tarinan. Huoneusto oli nyt huutokaupan jälkeen tyhjä ja vuokrattavana. Eräänä aamuna soitettiin ovikelloani. Palvelijani meni avaamaan ja palasi tuoden käyntikortin ja ilmoittaen, että henkilö, joka oli sen antanut, halusi puhua kanssani. Vilkaisin korttiin ja näin siinä sanat: _Armand Duval._ Muistelin missä olin ennen nähnyt tuon nimen ja mieleeni johtui "Manon Lescaut'in" ensi sivu. Mitä tuon nimen omistaja, joka oli antanut Margueritelle kirjan, tahtoi minusta? Sanoin palvelijalle, että vieras oli heti johdettava sisään. Nuori, vaalea, kalpea, pitkäkasvuinen, matkapukuun puettu mies astui nyt huoneeseen. Saattoi huomata, että hän oli matkustanut monta päivää yhtämittaa, eikä hänellä ollut edes ollut aikaa puhdistaa matkatomuja yltään Parisiin saavuttuaan. Herra Duval ei yrittänytkään salata syvää mielenliikutustaan, kun hän kyynelsilmin ja väräjävin äänin sanoi: Hyvä herra, pyydän Teitä suomaan anteeksi tungettelevaisuuteni ja pukuni. Mutta paitsi sitä, että nuorten miesten ei tarvitsisi kainostella toisiaan, toivoin niin kiihkeästi saada tavata Teidät tänään, etten malttanut edes ajaa hotelliin, jonne olin lähettänyt matkatavarani, vaan kiiruhdin heti tänne, peläten, etten varhaisesta hetkestä huolimatta saisi tavata Teitä. Pyysin herra Duvalia istumaan takan ääreen, ja täyttäessään pyyntöni, veti hän taskustaan nenäliinan ja painoi sillä hetkisen kasvojaan. -- Te ette kylläkään voi ymmärtää, mitä tämä tuntematon, itkevä, näin puettu vieras Teiltä näin varhaisena hetkenä tahtoo, sanoi hän sitten surullisesti hymyillen. -- Mutta, herraseni, tulen yksinkertaisesti pyytämään Teiltä suurta palvelusta. -- Puhukaa, herraseni, olen kokonaan käytettävissänne. -- Tehän olitte Marguerite Gautiersin kuoleman jälkeen tapahtuvassa huutokaupassa? Näin sanoessaan voitti mielenliikutus tuon nuoren miehen ja hän vei jälleen käden silmilleen. -- Vaikutan teistä ehkä naurettavalta, sanoi hän, -- mutta suokaa minulle anteeksi ja olkaa vakuutettu siitä, etten koskaan unohda kärsivällisyyttä, jolla tahdotte minua kuunnella. -- Hyvä herra, vastasin minä, -- jos palvelus, jonka Teille mahdollisesti voin tehdä, voi lievittää suruanne, niin sanokaa pian mitä voin tehdä hyväksenne, sillä olen tunteva itseni onnelliseksi voidessani palvella Teitä. -- Te ostitte jotakin Margueriten huutokaupasta? -- Kyllä, herra, kirjan. -- Manon Lescaut? -- Aivan niin. -- Onko Teillä vielä tuo kirja? -- Se on makuuhuoneessani. Kuultuaan tämän näytti siltä kuin Armand Duval olisi vapautunut raskaasta taakasta ja hän kiitti minua ikäänkuin jo olisin tehnyt hänelle palveluksen sillä, etten ollut hävittänyt kirjaa. Nousin, kävin noutamassa kirjan ja annoin sen hänelle. -- Juuri se! huudahti hän, vilkaisten omistuskirjoitusta ensimmäisellä sivulla ja selaillen kirjaa. Ja kaksi suurta kyyneltä putosi kirjan lehdille. -- No niin, herra, virkkoi hän ja kohotti päänsä, välittämättä salata sitä, että oli itkenyt ja että oli valmis yhä edelleen itkemään: -- Onko tämä kirja Teille suuren arvoinen? -- Miksi kysytte sitä, herra? -- Koska olen tullut pyytämään, että luovuttaisitte sen minulle. -- Anteeksi uteliaisuuteni, sanoin, -- mutta, Te olette siis se, joka on antanut kirjan Margueritelle? -- Niin, minä. -- Kirja on Teidän, herraseni, ottakaa se, olen onnellinen voidessani antaa sen Teille takaisin. -- Mutta, virkkoi herra Duval hieman hämillään, -- on kohtuullista, että suoritan Teille hinnan, jonka maksoitte kirjasta. -- Sallikaa minun tarjota se teille. Kirjan hinta sellaisessa huutokauppa-tilaisuudessa on pikku seikka, enkä minä muista paljonko tästä maksoin. -- Te maksoitte sata francsia. -- Todellakin, vastasin minä nyt puolestani hämilläni. -- Kuinka Te sen tiedätte? -- Sangen yksinkertaisella tavalla. Toivoin ennättäväni hyvissä ajoin Parisiin, voidakseni olla mukana Margueriten huutokaupassa, mutta saavuin vasta tänä aamuna. Tahdoin välttämättä saada esineen, joka oli kuulunut hänelle, riensi sentähden huutokaupanpitäjän luo ja pyysin saada silmäillä myytyjen esineiden luetteloa ja ostajien nimiä. Nähtyäni, että Te olitte ostanut tämän kirjan, päätin pyytää Teitä luovuttamaan sen minulle, vaikka hinta, jonka olitte siitä maksanut, saattoi minut aavistamaan, että itse tahdoitte pitää sen muistona. Saattoi selvästi huomata, että Armand, sanoessaan tämän pelkäsi minun tuntevan Margueriten samalla tavalla kuin hän itse. Kiiruhdin rauhoittamaan häntä. -- Tunsin neiti Gautiersin ainoastaan ulkonäöltä, sanoin minä, -- hänen kuolemansa koski minuun vain mikäli kauniin naisen kuolema voi nuoreen mieheen koskea. Tahdoin ostaa jotakin hänen huutokaupassaan ja päätin huutaa tämän kirjan, en tiedä miksi, kenties sen tähden, että tahdoin tehdä kiusaa eräälle herralle, joka koetti estää minua aikeeni toteuttamisessa. Toistan siis, herraseni, että tämä kirja on käytettävissänne, ja minä pyydän vielä kerran, että otatte sen vastaan lahjana eikä niinkuin minä sain sen huutokaupanpitäjältä, ja minä toivon, että se takaisi välillämme pitempiaikaisen, lähemmän ystävyyden. -- Hyvä, herraseni, sanoi Armand, puristaen kättäni, -- otan sen vastaan ja olen Teille kiitollinen koko elin aikani. Olisin mielelläni tahtonut kysyä Armand'ilta Margueritesta, samoin hänen halustaan saada tämä kirja haltuunsa, mutta pelkäsin, että hän käsittäisi uteliaisuuteni haluksi sekoittautua hänen asioihinsa. Ikäänkuin arvaten toivomukseni, sanoi hän: -- Oletteko lukenut tämän kirjan? -- Kyllä, kannesta kanteen. -- Mitä arvelitte noista kahdesta rivistä, jotka olen kirjoittanut? -- Ymmärsin heti, että tuo tyttö raukka, jolle annoitte tämän kirjan, ei Teidän silmissänne kuulunut tuohon tavalliseen luokkaan, sillä en tahtonut noissa riveissä nähdä vain yksinkertaista kohteliaisuutta. -- Ja Te olitte oikeassa, herraseni. Tuo tyttö oli enkeli. Kas tässä, lukekaa tämä kirje. Näin sanoen ojensi hän minulle kirjeen, jonka hän, kaikesta päättäen, oli lukenut monen monta kertaa. Se sisälsi seuraavaa: 'Rakas Armand! Olen saanut kirjeesi ja kiitän Jumalaa siitä, että yhä edelleen olet minulle hyvä. Niin, ystäväni, olen sairas, parantumattomasti sairas. Mutta myötätuntosi minua kohtaan lievittää kärsimyksiäni suuresti. Luultavasti en elä niin kauan, että saisin tilaisuuden puristaa sitä kättä, joka kirjoitti äsken saamani kirjeen, ja jonka sanat parantaisivat minut jos vielä parannettavissa olen. Minä en näe sinua enää, sillä kuolema odottaa minua ja sadat penikulmat eroittavat meidät toisistamme. Ystävä parka! Sinun entinen Margueritesi on paljon muuttunut, ja kenties onkin parasta, ett'et saa nähdä häntä sellaisena kuin hän nyt on. Kysyt, annanko sinulle anteeksi; oi, täydestä sydämestäni, rakas ystävä, sillä se, että tahdoit tehdä minulle pahaa, oli vain todistus rakkaudesta, jota minua kohtaan tunsit. Olen ollut vuoteessa kokonaisen kuukauden, mutta olen niin kunnioituksesi tarpeessa, että joka päivä pidän kirjaa elämästäni; olen tehnyt sen siitä hetkestä alkaen, jolloin me erosimme ja jatkan sitä siksi kunnes en enää jaksa kynää kädessäni pitää. Jos myötätunto, jota minua kohtaan tunnet, Armand, on todellista, niin mene palattuasi Julie Duprat'in luokse. Hän antaa sinulle tämän päiväkirjan. Siitä olet löytävä syyn ja puolustuksen siihen mitä välillämme on tapahtunut. Julie on sangen hyvä minulle; me puhumme usein sinusta; hän oli luonani, kun sinun kirjeesi saapui ja me itkimme molemmat sitä lukiessamme. Ellet olisi antanut minulle tietoja itsestäsi, olisi hän ottanut jättääkseen nämä paperit sinulle palattuasi Ranskaan. Älä kiitä minua niistä. Tämä jokapäiväinen elämäni onnellisten hetkien muisteleminen on tehnyt minulle sanomattoman hyvää; jos sinä kirjaani lukiessasi löydät puolustuksen kaikelle tapahtuneelle, niin löydän minä puolestani siinä arvaamattoman lohdutuksen. Tahtoisin antaa sinulle jotakin, mikä alituisesti muistuttaisi minusta, mutta koko omaisuuteni on otettu takavarikkoon eikä minulla ole enää mitään. Ymmärrätkö, ystäväni? Olen kuoleman kynnyksellä, ja minä kuulen huoneeseeni vartijan askeleet, vartijan, jonka velkoojani ovat asettaneet vahtimaan, ettei mitään vietäisi pois ja etten mitään omistaisi, ellen kuolisi. Toivottavasti he eivät sentään ala myyntiä ennenkuin olen kuollut. Voi, ihmiset ovat armottomia! Tahi oikeammin: Jumala on oikeamielinen ja leppymätön. No niin, rakas ystävä, saavu huutokauppaan ja osta jotakin, sillä jos säilyttäisin pienimmänkin esineen sinulle ja siitä saataisiin vihiä, syytettäisi minua takavarikoitujen esineiden anastamisesta. Kuinka surullisen elämän jätänkään! Oi, kuinka Jumala olisikaan hyvä, jos hän sallisi minun nähdä sinut ennen lähtöäni! Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan, hyvästi, ystäväni! Suo anteeksi etten kirjoita enempää, mutta ne, jotka ovat minua parantavinaan näännyttävät minut suoneniskemisillä eikä käteni jaksa enää liikuttaa kynää. Marguerite Gautier.' Viimeisiä sanoja oli miltei mahdoton lukea. Annoin kirjeen takaisin Armand'ille, joka luultavasti oli käynyt sen läpi ajatuksissaan, minun lukiessani paperista, sillä hän sanoi, ottaessaan kirjeen: -- Kuka voisi luulla, että tämä on langenneen naisen kirjoittama! Ja muistojensa liikuttamana katsoi hän kauan kirjettä ja vei sen sitten huulilleen. -- Ja kun ajattelen, jatkoi hän, -- että hän kuoli, enkä saanut häntä enää nähdä, enkä saa nähdä häntä enää koskaan, kun ajattelen, että hän on tehnyt minulle enemmän kuin mitä sisar olisi tehnyt, niin en voi koskaan antaa itselleni anteeksi sitä, että annoin hänen näin kuolla. Hän kuoli! Kuoli! Ajatellen minua ja kirjoittaen minulle! Rakas Marguerite parka! Ja laskien ajatuksensa ja kyyneleensä valloilleen, ojensi Armand minulle kätensä ja jatkoi: -- Minua pidettäisiin kovin lapsellisena, jos nähtäisiin minun näin surevan sellaista naista. Mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon kärsimyksiä olen hänelle tuottanut, kuinka julma minä olen ollut, ja hän puolestaan hyvä ja alistuvainen. Luulin, että minun olisi pitänyt antaa anteeksi hänelle, ja nyt huomaan, etten ansaitse hänen anteeksiantoaan. Voi, antaisin kernaasti kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin tunnin itkeä hänen jalkojensa juuressa. Kun tuo nuori mies niin avomielisesti tunnusti minulle surunsa, niin ajattelin, ettei hän suhtautuisi välinpitämättömästi sanoihini, ja sanoin hänelle: -- Eikö Teillä ole sukulaisia ja ystäviä? Rohkaiskaa itseänne, etsikää heidät käsiinne, sillä he voivat lohduttaa Teitä; minä voin ainoastaan sääliä Teitä ja valittaa suruanne. -- Se on totta, sanoi hän nousten ja alkoi sitten kävellä edestakaisin huoneessa. -- Minä ikävystytän Teitä. Suokaa anteeksi, en ajatellut, että tuskani ei merkitse Teille mitään ja että vaivaan Teitä sellaisella mikä ei voi ja minkä ei tarvitsekaan Teitä liikuttaa. -- Te käsitätte sanani väärin ja minä olen kokonaan käytettävissänne, valitan ainoastaan, etten kykene suruanne lievittämään. Jos minun ja ystävieni seura voi Teitä miellyttää, tahi jos vaan tarvitsette minua, vaikkapa sitten mihin tahansa, vakuutan Teille, että suurimmalla mielihyvällä autan Teitä. -- Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, sanoi hän, -- tuska kiihdyttää niin tunteitamme. Sallikaa minun viipyä vielä muutamia minuutteja, että silmäni ehtivät kuivua ja että katujen tyhjäntoimittajien ei tarvitse töllistellä kuinka minä, iso mies, itken. Olette tehnyt minut sangen onnelliseksi, luovuttaessanne minulle tämän kirjan. En tiedä kuinka voisin osoittaa Teille kiitollisuuttani. -- Siten, että lahjoitatte minulle ystävyytenne, vastasin minä, -- ja siten, että ilmoitatte minulle surunne syyn. Kärsimyksen ilmaiseminen tuottaa lohdutusta. -- Olette oikeassa. Mutta tänään olen niin liikutettu, että puhuisin vain tarkoituksettomia sanoja. Mutta jonakin toisena päivänä kerron Teille tämän tarinan, ja Te olette silloin näkevä, että minulla on syytä surra tuota tyttöparkaa. Ja nyt, lisäsi hän pyyhkien viimeisen kerran silmiään ja katsahtaen peiliin, -- sanokaa minulle nyt, etten ole mielestänne liian yksinkertainen ja sallikaa minun uudestaan tulla luoksenne. Nuoren miehen katse oli niin lempeä, että olisin mielelläni tahtonut syleillä häntä. Hänen silmänsä alkoivat jälleen kyynelöityä, mutta nähtyään, että minä huomasin sen, käänsi hän katseensa toisaalle. -- Kas niin, rauhoittukaa, sanoin minä. -- Jääkää hyvästi, sanoi hän ainoastaan. Ja tavattomalla ponnistuksella kyyneleitään pidättäen hän pikemmin syöksyi kuin käveli huoneesta. Ikkunasta näin hänen nousevan ulkopuolella odottaviin vaunuihin; mutta vielä niissäkin vuodatti hän kyyneleitä ja kätki kasvonsa nenäliinaan. VIIDES LUKU. Kului pitkä aika ilman että kuulin mitään Armand'ista, mutta Margueritesta kuulin puhuttavan useinkin. Olinhan nähnyt hänet ja tunsin hänen tapansa; mutta huutokaupan jälkeen oli hänen nimensä niin usein kaikunut korvissani ja edellisessä luvussa kerrottuun tapaukseen sekoittunut niin paljon syvää surua, että niinhyvin ihmettelyni kuin uteliaisuuteni oli yhä lisääntynyt. Tulos siitä oli, että milloin vaan tapasin ystäviä, joiden kanssa en ennen ollut puhunut Margueritesta, kysyin minä: -- Tunsitteko jonkun Marguerite Gautier -nimisen naisen? -- Kamelianaisen? -- Niin. -- Kyllä, sangen hyvin! Tuota "sangen hyvin" säesti usein hymy, jonka merkitys ei jättänyt sijaa epäillyksille. -- No niin, millainen hän oikeastaan oli? -- Hän oli hyvä tyttö. -- Eikö muuta? Siinäkö kaikki? -- Hyvä Jumala, niin. Hän oli viisaampi ja helläsydämisempi kuin toiset hänen kaltaisensa. -- Ja te ette tiedä mitään erityistä hänestä? -- Hän saattoi parooni G...n vararikkoon. -- Eikö muuta? -- Hän oli vanhan herttua de ...n rakastajatar. -- Oliko hän todella herttuan rakastajatar? -- Niin luullaan; joka tapauksessa antoi herttua hänelle paljon rahoja. Aina samoja yleisiä seikkoja. Ja minä kun tahdoin tietää jotakin hänen suhteestaan Armand'iin. Mutta eräänä päivänä tapasin miehen, joka tunsi hyvin kaikki "tunnetut" naiset, ja minä kysyin häneltä: -- Tunsitteko te Marguerite Gautiers'in? Sain tavanmukaisen vastauksen: -- Sangen hyvin. -- Millainen tyttö hän oikeastaan oli? -- Hän oli kaunis ja hyvä. Hänen kuolemansa liikutti minua syvästi. -- Oliko hänellä Armand Duval -niminen rakastaja? -- Pitkä, vaalea mies? -- Niin. -- Kyllä. -- Kuka tuo Armand oli? -- Nuori mies, joka oli tuhlannut tyttöön pienen omaisuutensa ja jonka täytyi jättää hänet. Kerrotaan, että hän oli aivan hullaantunut tyttöön. -- Ja Marguerite? -- Hän rakasti niinikään suuresti nuorukaista, mutta niinkuin sellaisilla tytöillä on tapana rakastaa. Heiltä ei saa pyytää enempää kuin mitä he voivat antaa. -- Mitä Armand'ista on tullut? -- Sitä en tiedä. Emme tunteneet paljoa häntä. Hän vietti viisi, kuusi kuukautta maalla yhdessä Margueriten kanssa. Kun tyttö palasi Parisiin, matkusti hän. -- Ettekö te ole nähnyt häntä senjälkeen? -- En. Minäkään en ollut nähnyt Armandia sen koommin kun hän luotani läksi, ja minä aloin miettiä, eikö tieto Margueriten äsken tapahtuneesta kuolemasta ollut kiihoittanut hänen entistä rakkauttaan ja samalla tuskaansa, mutta että hän oli ehkä jo unohtanut kuolleen ja myöskin lupauksensa käydä uudestaan luonani. Tämä oletus olisi ollut hyvinkin mahdollinen jonkun toisen suhteen, mutta Armandin epätoivo oli ollut niin vilpitön ja syvä, että minä, mennen toisesta äärimmäisyydestä toiseen, kuvittelin itselleni, että suru oli tehnyt hänet sairaaksi, vieläpä tappanutkin. Kun ei herra Duval tullut luokseni, päätin minä mennä hänen luokseen. Tekosyyn keksiminen ei ollut vaikeata, mutta onnettomuudeksi en tietänyt hänen osoitettaan eivätkä muutkaan voineet sitä minulle sanoa. Läksin d'Antin kadun 9:ään, kysyäkseni Margueriten portinvartijalta; mutta tämä oli vasta pestattu ja oli yhtä tietämätön kuin minäkin. Kysyin silloin, mille hautuumaalle neiti Gautier oli haudattu. -- Montmartren hautuumaalle. Oli huhtikuu, ilma oli kaunis ja minä läksin mainitulle hautuumaalle, sanoen itselleni: "Heti ensi silmäyksellä Margueriten haudalle, näen vieläkö Armand suree häntä, ja saan ehkä tietää kuinka hänen on käynyt". Menin hautuumaan vartijan luo ja kysyin oliko Marguerite Gautier-niminen nainen haudattu sinne 22 päivänä helmikuuta. Mies selaili isoa kirjaa, johon kaikkien niiden nimet, jotka tuodaan tähän viimeiseen lepopaikkaan, kirjoitetaan ja numeroidaan, ja vastasi, että sen niminen nainen todella oli haudattu sinne helmikuun 22 päivänä. Pyysin häntä johdattamaan minut Margueriten haudalle; hän kutsui luokseen erään puutarhurin ja antoi tälle tarpeellisia ohjeita, mutta mies keskeytti hänet sanoen: -- Niin, minä tiedän, minä tiedän... Sitten kääntyi hän minun puoleeni, sanoen: -- Sen haudan tuntee sangen helposti! -- Kuinka niin? kysyin minä. -- Sentähden, että sillä olevat kukat ovat aivan erilaisia kuin muilla haudoilla. -- Tekö niitä hoidatte? -- Niin, herra, ja minä toivon, että kaikki sukulaiset huolehtisivat yhtä paljon kuolleistaan kuin se nuori mies, joka määräsi minut hautaa hoitamaan. Käveltyämme hetkisen pysähtyi puutarhuri ja sanoi: -- Kas tässä se on. Edessäni näin kukkaisneliön, jota ei todellakaan olisi voinut luulla haudaksi, ellei nimellä varustettu, valkoinen marmorilevy olisi sitä sellaiseksi osoittanut. Tuo marmorilevy oli pystyssä, rauta-aitaus ympäröi lunastettua hautapaikkaa ja tämä paikka oli valkoisten kamelioiden peittämä. -- Mitä herra tästä sanoo? kysyi mies. -- Se on sangen kaunis. -- Ja aina kun joku kamelioista lakastuu, täytyy minun asettaa uusi tilalle. -- Kuka niin on määrännyt? -- Eräs nuori herra, joka itki kovasti käydessään täällä ensi kerran, luultavasti kuolleen hyvä ystävä, kuolleen, joka näkyy olleen sitä kevyttä lajia. Kerrotaan, että hän oli tavattoman kaunis. Tunsiko herra hänet? -- Kyllä. -- Samalla tavalla kuin se toinenkin? kysyi puutarhuri veitikkamaisesti hymyillen. -- En, en puhunut koskaan hänen kanssaan. -- Ja tulette kuitenkin tänne hänen haudalleen; herra tekee siinä kauniisti, sillä täällä ei käykään monta häntä tervehtimässä. -- Eikö ketään? -- Ei, lukuunottamatta tuota nuorta herraa, hänkin on käynyt vaan kerran. -- Yhden ainoan kerran? -- Niin, herra. -- Eikö hän ole käynyt täällä sen koommin? -- Ei, mutta hän tulee kyllä palattuaan matkaltaan. -- Hän on siis matkoilla? -- Niin. -- Tiedättekö minne hän on matkustanut? -- Luulen, että hän matkusti tämän neidin sisaren luo. -- Mitä varten? -- Pyytämään hänen lupaansa kuolleen ylöskaivamiseen ja pois-siirtämiseen. -- Miksi hän ei salli ruumiin levätä täällä? -- Te tiedätte, herra, että ihmisillä on päähänpistonsa kuolleitten suhteen. Se nähdään joka päivä. Tämä paikka on ostettu vain viideksi vuodeksi, ja tuo nuori herra tahtoo saada avaramman hautapaikan ja ainaisiksi ajoiksi. Ja sitäpaitsi ovat ihmiset niin naurettavia. -- Mitä sillä tarkoitatte? -- Tarkoitan, että ihmiset ovat vielä täälläkin ylpeitä. Tämä neiti Gautier kuuluu viettäneen hieman kevyttä elämää. Mutta nyt on tuo tyttöraukka kuollut ja hänestä ei ole enää jälellä enempää kuin niistä, joista ei ole mitään sanomista. No niin, kun hänen vieressään lepäävän kuolleen sukulaiset saivat tietää kuka hän oli, alkoivat he rettelöidä ja sanoivat, että tyttö ei saa maata siinä, ja että sellaisia naisia varten täytyisi olla erityinen hautausmaa niinkuin on köyhilläkin. Onko koskaan kuultu kummempaa! Mutta minä sanoin heille suoraan ajatukseni, minä. Mokomatkin kauppasaksat, jotka eivät käy edes neljää kertaa vuodessa kuolleitaan tervehtimässä, jotka itse tuovat tänne kukkansa, ja millaisia kukkia! jotka teeskentelevät olematonta suruaan ja nyrpistävät nenäänsä naapureille! Uskokaa minua tahi ette, herra, mutta vaikka minä en tuntenut tätä neitiä, enkä tiedä mitä hän on tehnyt, niin pidän kuitenkin tuosta poloisesta ja hoidan hänen hautaansa ja asetan sille kauniita kamelioita. Se on minun lempihautani. Me täällä, me olemme pakoitetut rakastamaan kuolleita, sillä meillä on niin paljon puuhaa, ettemme ennätä rakastaa muuta. Katselin miestä todellisella liikutuksella. Hän näytti huomaavan sen, sillä hän jatkoi: -- Kerrotaan, että tämä tyttö saattoi joitakuita ihmisiä perikatoon ja että hänellä oli rakastajia, jotka jumaloivat häntä. No niin! Mutta kun ajattelen, ettei yksikään heistä tule ostamaan kukkaakaan hänelle, niin on se mielestäni merkillistä ja surullista. Mutta missään tapauksessa ei hänellä ole valittamisen aihetta, sillä onhan hänellä hautansa, ja vaikka häntä ei muistakaan useampi kuin yksi, niin tekee tämä sen kaikkien edestä. Mutta täällä on muita saman kaltaisia ja ikäisiä tyttöraukkoja, jotka heitetään yleiseen hautaan, ja sydäntäni vihlasee, kun kuulen kuinka heidän ruumiinsa putoavat maan poveen, eikä kukaan välitä heistä sen jälkeen, kun henki on heistä lähtenyt. Meidän ammattimme ei ole aina miellyttävä, varsinkin jos sattuu olemaan jonkun verran sydäntä rinnassa. -- Mutta ettehän tietenkään ole tullut tänne kuulemaan minun lörpötyksiäni, vaan katselemaan neiti Gautier'in hautaa. Kas tässä se on. Voinko palvella teitä jossakin muussa? -- Tiedättekö ehkä Armand Duvalin osoitteen? kysyin minä. -- Kyllä, hän asuu ...kadun varrella numero ...ssa, sieltä ainakin noudan maksun kukista. -- Kiitos ystäväni. Heitin viimeisen silmäyksen kukkaishaudalle ja poistuin sitten surullisin mielin. -- Herra haluaa tavata herra Duvalia? virkkoi puutarhuri, joka asteli vieressäni. -- Niin, vastasin minä. -- Mutta olen miltei varma siitä, että hän ei ole vielä palannut, muuten olisin jo nähnyt hänet täällä. -- Olette siis varma siitä, että hän ei ole unohtanut Margueritea? -- En ole siitä ainoastaan varma, vaan voisinpa vaikka lyödä vetoa, että hän tahtoo muuttaa hänet toiseen hautaan ainoastaan saadakseen jälleen nähdä hänet. -- Kuinka niin? -- Ensimäiset sanat, jotka hän hautuumaalle tultuaan minulle lausui, olivat: "Mitä minun olisi tehtävä, että saisin vielä kerran nähdä hänet?" Se ei kuitenkaan käy päinsä muuten kuin että muutetaan hautaa, ja minä neuvoin mitenkä hänen oli meneteltävä saadakseen siihen luvan. Sillä, niinkuin tiedätte, täytyy tuntea kuolleet, ennenkuin niitä voi siirtää haudasta toiseen, ja vain sukulaiset voivat antaa luvan tällaiseen tarkastukseen, jonka täytyy tapahtua poliisikomisarion läsnäollessa. Saadakseen tällaisen luvan matkusti herra Duval neiti Gautier'in sisaren luo, ja palattuaan saapuu hän luultavasti ensi työkseen tänne meidän luoksemme. Olimme nyt saapuneet hautuumaan portille, kiitin vielä kerran puutarhuria, pistin muutamia kolikoita hänen käteensä ja läksin etsimään paikkaa, jonka osoitteen hän oli minulle antanut. Armand ei ollut vielä palannut. Kirjoitin muutamia sanoja käyntikortilleni ja pyysin häntä käymään luonani heti palattuaan, tahi ilmoittamaan minulle missä saisin häntä tavata. Varhain seuraavana aamuna sain herra Duvalilta kirjeen, missä hän ilmoitti saapumisestaan ja pyysi minua tulemaan luokseen, sillä hän oli niin lopen väsynyt, että hänen oli mahdoton lähteä ulos. KUUDES LUKU. Tapasin Armand'in vuoteessa. Hän ojensi minulle polttavan kätensä. -- Teillä on kuumetta. -- Ei se ole vaarallista, hieman väsymystä nopean matkan jälkeen. -- Te tulette Margueriten sisaren luota. -- Niin, kuka on Teille sen sanonut? -- Tiedän sen, ja Te olette saanut sen mitä tahdoitte? -- Niin, vielä kerran; mutta kuka on kertonut Teille matkastani ja sen tarkoituksesta? -- Hautuumaan puutarhuri. -- Oletteko nähnyt haudan? Uskalsin tuskin vastata, sillä ääni, joka tuon kysymyksen teki, todisti vielä siksi suurta mielenliikutusta, ja joka kerta, kun hänen ajatuksensa tahi puhe kääntyi tuohon tuskalliseen aiheeseen, puhkesi tuo liikutus hänessä valloilleen. Tyydyin sentähden vain nyökkäämään päälläni. -- Hän hoitaa sitä hyvin, sanoi Armand. Ja kaksi isoa kyyneltä vierähti hänen kalpeille poskilleen. Hän käänsi pois kasvonsa salatakseen ne, minä en ollut huomaavinani niitä, vaan muutin puheenaihetta. -- Siitä on nyt kulunut kolme viikkoa, kun Te matkustitte. Armand kohotti käden otsalleen ja vastasi: -- Niin, tasan kolme viikkoa. -- Olipa se pitkäaikainen matka! -- Oh, en matkustanut koko aikaa, mutta minä olin sairaana neljätoista päivää, muuten olisin palannut jo aikoja sitten. Mutta heti kun saavuin sinne sain kuumetta ja olin pakoitettu pysymään sisällä. -- Ja Te läksitte paluumatkalle olematta täysin parantunut. -- Jos olisin jäänyt sinne vielä kahdeksaksi päiväksi niin olisin kuollut. -- Mutta kun nyt olette taas täällä, täytyy Teidän hoitaa itseänne; ystävänne tulevat katsomaan Teitä. Jos sallitte, olen minä ennen kaikkea tekevä sen. -- Kahden tunnin kuluttua nousen pystyyn. -- Kuinka varomatonta! -- Se on välttämätöntä. -- Mikä sitten on niin tärkeätä? -- Minun täytyy mennä poliisikomisaarion luo. -- Miksi ei luovuttaa tuota tehtävää jollekulle toiselle, koska se voi tehdä Teidät vieläkin sairaammaksi? -- Se yksin pystyy minut parantamaan. Minun täytyy saada nähdä hänet. Sen jälkeen kun olin saanut tiedon hänen kuolemastaan, ja ennen kaikkea kun olin nähnyt hänen hautansa, en ole enää voinut nukkua. En kuvitella mielessäni, että tuo nainen, jonka jätin tänne niin nuorena ja kauniina, on nyt kuollut. Minun täytyy saada nähdä mitä Jumala on tehnyt tuosta olennosta, jota rakastin niin suuresti. Ehkä inho siitä mitä saan nähdä, auttaa karkoittamaan tuskan, jonka muisto aiheuttaa. Ja Te seuraatte minua, eikö totta... ellei se ole Teistä kovin ikävää? -- Mitä hänen sisarensa sanoi? -- Ei mitään. Häntä näytti suuresti kummastuttavan se, että vieras mies tahtoi ostaa Margueritelle hautapaikan ja hän allekirjoitti heti esittämäni lupatodistuksen. -- Luulen, että menettelisitte viisaimmin, jos jättäisitte siirron siksi kunnes olette täydelleen parantunut. -- Oh, rauhoittukaa, minä olen luja. Luulen muuten, että tulisin hulluksi, ellen mahdollisimman pian panisi toimeen päätöstäni, jonka toteuttaminen on tuskalleni välttämätöntä. Vakuutan Teille, etten voi rauhoittua ennenkuin olen nähnyt Margueriten. Ehkä siihen on syynä polttava kuume, unettomat yöt ja kuumehoureet, mutta kävi miten kävi, minun täytyy saada nähdä hänet. -- Ymmärrän Teidät, vastasin minä, -- ja olen kokonaan käytettävissänne. Oletteko tavannut Julie Duprat'a? -- Kyllä. Kävin hänen luonaan samana päivänä kuin ensi kerran saavuin tänne. -- Antoiko hän Teille Margueriten paperit? -- Ne ovat täällä. Armand otti esille päänalusensa alta paperikäärön, mutta asetti sen heti jälleen sinne takaisin. -- Osaan ulkoa näiden paperien sisällön, sanoi hän. -- Kolmen viikon aikana olen joka päivä lukenut ne kymmeniä kertoja lävitse. Te saatte myöskin lukea ne, mutta myöhemmin, kun olen siksi tyyntynyt, että voin sallia Teidän käsittää, minkä sydämen, minkä rakkauden tuo tunnustus itsessään kätkee. Tällä hetkellä rohkenen pyytää Teiltä erästä palvelusta. -- Mitä sitten? -- Vaununnehan odottavat alhaalla kadulla? -- Niin. -- Hyvä. Tahdotteko ottaa passini, mennä postikonttoriin ja tiedustella "poste restante" -osastosta, onko minulle saapunut kirjettä? Isäni ja sisareni oli määrä kirjoittaa minulle tänne Parisiin, mutta minä läksin matkalle niin nopeasti, etten ennättänyt käydä postikonttorissa tiedustelemassa. Palattuanne ryhdymme yhdessä valmistamaan poliisikomisariota huomiseen toimitukseen. Armand antoi minulle passinsa ja minä ajoin postikonttoriin. Siellä oli kaksi Duval nimelle osoitettua kirjettä, otin ne ja ajoin takaisin. Kun palasin Armandin luo, tapasin hänet puettuna ja valmiina lähtemään ulos. -- Kiitos, sanoi hän ja otti kirjeet. -- Aivan oikein ne ovat isältäni ja sisareltani. He eivät tietenkään ole ymmärtäneet vaitioloani. Hän avasi kirjeet, mutta pikemmin arvasi kuin luki niiden sisällyksen, hetkisen kuluttua käänsi hän ne kokoon. -- Lähtekäämme, sanoi hän, -- vastaan niihin huomenna. Menimme poliisikomisaarion luo ja Armand antoi Margueriten sisaren allekirjoittaman lupatodistuksen, jota vastaan hän sai hautuumaan vartijalle osoitetun tiedonannon. Sovittiin, että siirto toimitettaisiin seuraavana päivänä kello kymmenen aamulla, että minä saapuisin tuntia aikaisemmin noutamaan Armand'ia ja että me läksisimme yhdessä hautuumaalle. Olin todella utelias olemaan mukana tuossa tilaisuudessa, ja tunnustan, etten sinä yönä juuri silmiäni ummistanut. Ja mikäli saatoin päätellä, mahtoi yö tuntua Armandista sangen pitkältä. Kun seuraavana aamuna kello yhdeksän saavuin hänen luokseen, oli hän kamalan kalpea, mutta näytti muuten rauhalliselta. Hän hymyili ja ojensi minulle kätensä. Kynttilät olivat palaneet loppuun, ja ennen lähtöämme pani Armand taskuunsa paksun kirjeen, joka oli osoitettu hänen isälleen ja sisälsi luultavasti kuvauksen yön vaikutelmista. Puolen tunnin kuluttua saavuimme me Montmartrelle. Poliisikomisaario odotti jo meitä, aloimme verkkaan astella sinnepäin missä Margueriten hauta sijaitsi, komisaario kulki edellä, Armand ja minä tulimme muutamia askeleita jälempänä. Tuon tuostakin tunsin toverini käsivarren vavahtavan, ikäänkuin äkillinen väristys olisi käynyt läpi hänen ruumiinsa. Katsoin silloin häneen, hän ymmärsi katseeni ja hymyili, mutta sitten hänen asunnostaan lähdettyämme emme olleet vaihtaneet sanaakaan keskenämme. Hiukan ennen kadulle saapumistamme pysähtyi Armand pyyhkiäkseen otsallaan olevat suuret hikikarpalot. Käytin tilaisuutta hyväkseni hengähtääkseni, sillä sydämeni oli aivan ruuvipenkkiin puristettu. Kun me saavuimme haudalle oli puutarhuri jo korjannut pois kaikki kukkaruukut ja rauta-aitauksen ja kaksi miestä kuokki par'aikaa maata. Armand nojautui erästä puuta vasten ja katseli. Äkkiä iski toinen kuokista kiveen. Armand hätkähti ikäänkuin hän olisi saanut sähköiskun, ja hän puristi niin voimakkaasti kättäni, että se teki kipeätä. Toinen haudankaivajista tarttui nyt suureen lapioon, ja ennen pitkää oli hauta luotu auki. Olin varuillani Armandin suhteen, sillä pelkäsin joka hetki, että hänen äärimmilleen jännittyneet tunteensa voittaisivat hänet. Mutta hän seurasi yhä toimitusta suurin, tuijottavin silmin, poskien ja huulien hiljaisen vavistuksen osoittaessa, että hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa. Mitä minuun tulee, voin sanoa ainoastaan, että kaduin tuloani. Kun ruumisarkku oli kokonaan paljastettu, sanoi komisario haudankaivajille: -- Aukaiskaa se. Miehet tottelivat aivan kuin olisi ollut kysymys maailman yksinkertaisimmasta asiasta. Arkku oli tammesta, ja miehet alkoivat irroittaa kantta. Maan kosteus oli ruostuttanut ruuvit, niin että oli sangen vaikea irroittaa kantta. Epämiellyttävä löyhkä levisi arkusta huolimatta sinne asetetuista hyvänhajuisista yrteistä. -- Jumalani, oi, Jumalani! sopersi Armand kalveten yhä entisestään. Haudankaivajatkin peräytyivät. Avara, valkoinen kääreliina peitti koko ruumiin, paljastaen epämääräisesti sen piirteet. Liinan toinen pää oli miltei kokonaan matojen syömä, niin että kuolleen toinen jalka näkyi. Tunsin itseni miltei sairaaksi, mutta komisaario sanoi: -- Joutukaa! Toinen miehistä tarttui silloin kääreliinaan ja veti sitä syrjään niin että Margueriten kasvot paljastuivat. Ne olivat kammottavan näköiset. Silmien sijasta oli vain kaksi kuoppaa, huulet olivat kadonneet ja valkoiset hampaat olivat tiukasti yhteen puristetut. Pitkät mustat hiukset olivat tarttuneet kiinni ohimoihin ja peittivät osittain tyhjiä, vihreitä poskia ja kuitenkin saatoin noissa piirteissä tuntea nuo valkoiset, rusoittavat ja iloiset kasvot, jotka niin usein olin nähnyt. Voimatta kääntää katsettaan kuolleen kasvoista, oli Armand vienyt nenäliinan suuhunsa ja puri sitä. Minä puolestani voin todella pahoin, ja kaikki mitä saatoin tehdä, oli siinä, että avasin hajusuolaa sisältävän pullon, jonka olin varovaisuuden vuoksi ottanut mukaani, ja hengitin siitä syvään. Samassa kuulin komisaarion kysyvän herra Duvalilta: -- Tunnetteko hänet? -- Kyllä, vastasi nuori mies kumeasti. -- Sulkekaa kirstu ja viekää se pois, sanoi komisaario. Haudankaivajat laskivat liinan jälleen kuolleen kasvoille, sulkivat arkun ja kantoivat sen pois. Armand ei liikkunut paikaltaan. Hänen silmänsä olivat kuin kiinninaulatut tyhjään hautaan, ja hän oli yhtä kalpea kuin äsken näkemämme ruumis... Hän seisoi siinä kuin kivettyneenä. Menin komisaarion luo ja kysyin osoittaen Armand'ia: -- Onko tuon herran läsnäolo vielä välttämätöntä? -- Ei, vastasi hän, -- ja kehoitan teitä viemään hänet heti pois, sillä hän näkyy olevan sairas. -- Tulkaa, sanoin silloin Armand'ille ja tartuin hänen käsivarteensa. -- Mistä on kysymys? sanoi hän ja katsoi minuun aivan kuin hän ei olisi tuntenut minua. -- Se on jo tapahtunut, sanoin minä, Teidän täytyy nyt lähteä täältä, ystäväni, Te olette kalpea ja palelette, nämä mielenliikutukset vievät Teiltä hengen. -- Olette oikeassa, lähtekäämme, vastasi hän koneellisesti, liikkumatta kuitenkaan paikaltaan. Tartuin häntä käsivarteen ja vedin hänet mukaani. Hän antoi kulettaa itseään kuin lapsi, mumisten vain silloin tällöin. -- Näittekö noita silmiä? Ja hän kääntyi ympäri ikäänkuin tuo näky olisi kutsunut häntä takaisin. Hänen askeleensa kävivät kuitenkin yhä epävarmemmiksi ja horjuvammiksi, hänen hampaansa kalisivat, hänen kätensä olivat jääkylmät ja koko hänen ruumiinsa joutui voimakkaan hermoväristyksen valtaan. Kun puhuin hänelle ei hän vastannut. Hän antoi vain kulettaa itseään kuin lapsi. Hautuumaan portilta saimme onneksi vaunut. Armand oli tuskin ennättänyt nousta niihin kun hän sai todellisen hermokohtauksen, jonka aikana hän, peläten minun käyvän levottomaksi, puristi kättäni ja mumisi: -- Ei se ole mitään, ei se ole mitään, tahtoisin vaan itkeä. Ja nyyhkytykset vapistuttivat hänen rintaansa, veri tunkeutui silmiin, mutta kyyneleet eivät päässeet esille. Annoin hänen hengittää pullosta, joka oli minua itseänikin auttanut, ja kun me saavuimme hänen asuntoonsa oli hän hiukan parempi. Palvelijan avulla sain hänet vuoteeseen, annoin sytyttää suuren takkavalkean hänen huoneeseensa, riensin sitten lääkärin luo ja kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Hän seurasi minua Armand'in luo. Potilas oli nyt aivan purppuran punainen, houraili ja sopersi katkonaisia sanoja. Ainoastaan sanan Marguerite saattoi toisinaan selvästi kuulla. -- No niin? kysyin lääkäriltä sitten, kun hän, oli tutkinut potilaan. -- Hänellä ei ole enempää eikä vähempää kuin aivokuume, onneksi, sillä luulen, Jumala suokoon minulle anteeksi, että hän muuten olisi menettänyt järkensä. Nyt on ruumiillinen tauti tappava henkisen, ja kuukauden kuluttua on hän parantunut molemmista. SEITSEMÄS LUKU. Neljätoista päivää edelläkerrottujen tapausten jälkeen oli Armand jo parantumassa, ja meistä oli tullut uskolliset ystävät. Koko hänen sairautensa aikana olin tuskin kertaakaan jättänyt hänen huonettaan. Kevät oli tuhlaillut kukkiaan, lehtiään, lintujaan, laulujaan, ja ystäväni huoneen ikkuna antoi puutarhaan päin, jonka terveelliset tuoksut kohosivat hänen sieramiinsa. Lääkäri oli sallinut hänen nousta vuoteeltaan, ja me istuimme usein yhdessä ja puhelimme avonaisen ikkunan ääressä lämpimässä auringon paisteessa. Kartoin tarkoin mainitsemasta mitään Margueritesta, koska pelkäsin aina, että tuo nimi herättäisi sairaassa surullisia ajatuksia. Mutta Armandia näytti huvittavan keskustella hänestä, ei niinkuin ennen kyyneleet silmissä, vaan hymyilevin huulin. Olin pannut merkille, että hänen viimeisen käyntinsä jälkeen hautuumaalla, ei Margueriten kuolema enää vaikuttanut häneen niin kuin ennen. Saavuttamansa varmuus oli tuottanut hänelle jonkinlaista lohdutusta, ja karkoittaakseen mielestään synkät kuvat, jotka usein pyrkivät esille, syventyi hän onnellisiin muistoihin, jotka liittyivät hänen ja Margueriten välillä olleisiin suhteisiin. Hän oli aina itsepäisesti kieltänyt ilmoittamasta hänen omaisilleen vaarallisesta taudistaan, niin että hänen isällään ei ollut siitä aavistustakaan. Eräänä iltana istuimme tavallista kauemmin ikkunan ääressä. Ilma oli suloinen ja auringonlasku hurmaava. Vaikka olimmekin Parisissa, näytti ympäröivä vehreys kokonaan eroittavan meidät maailmasta, eikä vaunujen kolina päässyt nimeksikään keskusteluamme häiritsemään. -- Oli jokseenkin sama aika vuodesta ja samanlainen ilta, kun tutustuin Margueriteen, sanoi Armand enemmän kuunnellen omia ajatuksiaan kuin minun sanojani. En vastannut. Silloin kääntyi hän puoleeni ja sanoi: -- Minun täytyy joka tapauksessa kertoa sinulle tämä tarina, voit kirjoittaa siitä kirjan, jota ei kylläkään uskota, mutta jonka kirjoittaminen voi tarjota mielenkiintoa. -- Voit kertoa sen sitten myöhemmin, ystäväni, vastasin minä, -- sinä et ole vielä täysin terve. -- Ilta on lämmin, minulla ei ole kuumetta eikä meillä ole mitään tehtävää, tahdon siis kertoa sinulle kaikki. -- Jos välttämättä niin tahdot, niin olkoon menneeksi. -- Tarina on perin yksinkertainen, sanoi hän, -- ja minä kerron sen siinä järjestyksessä kuin tapaukset toisiaan seurasivat. Jos myöhemmin aijot käyttää kertomustani hyväksesi, on sinulla täysi vapaus esittää se mielesi mukaisesti. Esitän tässä hänen kertomuksensa, muuttamatta tuskin sanaakaan tässä liikuttavassa tarinassa: -- Niin, alkoi Armand, nojaten päänsä nojatuolinsa selkämystään, -- niin, oli samanlainen ilta kuin nytkin. Olin viettänyt päivän maalla ystäväni Gaston B...n seurassa. Palasimme illalla Parisiin, ja kun emme tietäneet mitä tekisimme, päätimme mennä teatteriin. -- Eräällä väliajalla näimme käytävässä pitkän, solakan tytön, jota ystäväni tervehti. -- Kuka hän oli, jota tervehdit? kysyin minä. -- Marguerite Gautier, vastasi hän. -- Hän näytti kovin muuttuneelta, sillä en tuntenut häntä, sanoin minä mielenliikutuksen valtaamana, jonka kohta käsität. -- Hän on ollut sairas, tyttöparalla ei kai ole enää pitkälti elonaikaa. -- Tiedä, ystäväni, että kaksi vuotta aikaisemmin teki tuo tyttö minuun syvän vaikutuksen joka kerta, kun hänet näin. Tietämättäni miksi, kalpenin ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä. Muuan ystävistäni, joka harrastaa salaisia tieteitä nimittäisi sitä sielujensukulaisuudeksi, mutta minä luulen aivan yksinkertaisesti, että oli ennakolta määrätty, että rakastuisin Margueriteen, ja että tunsin siitä esimakua. Näin hänet ensi kerran pörssitorilla. Avonainen vaunu pysähtyi ja eräs valkopukuinen nainen astui siitä alas. Hänen tulonsa nostatti muotikaupassa ihailun sorinan. Minä puolestani jäin kuin kiinni naulittuna seisomaan paikalleni kunnes hän palasi kaupasta. En tietänyt kuka tuo nainen oli, enkä luullut saavani nähdä häntä toistamiseen. Hänellä oli yllään hieno, valkoinen, rikaskoristeinen musliinipuku, nelikulmainen indialainen saali, jonka kulmat olivat kullalla ja silkkikukilla kirjaillut, italialainen olkihattu ja paksun kultaketjun kaltainen rannerengas, jollainen oli muodissa siihen aikaan. Hän tuli ulos muotikaupasta, astui vaunuihinsa ja ajoi tiehensä. Muuan muotikaupan palvelijoista tuli ovelle katsomaan hienon liiketuttavan vaunuja. Menin hänen luokseen ja pyysin häntä sanomaan kuka tuo nainen oli. -- Hän oli neiti Marguerite Gautier, vastasi hän. En uskaltanut kysyä hänen osoitettaan, vaan poistuin. En voinut karkoittaa tuota näkyä mielestäni, vaan etsin kaikkialta tuota valkopukuista, kuninkaallisen kaunista naista. Joku päivä myöhemmin oli Ooppera Comique'ssa suuri näytäntö. Menin sinne. Ensimäinen, jonka näin näyttämön luona olevassa aitiossa oli -- Marguerite Gautier. Nuori mies, joka oli seurassani tunsi niinikään hänet, sillä mainittuaan hänen nimensä, sanoi hän: -- Katsoppas tuota kaunista tyttöä. Samassa käänsi Marguerite kiikarinsa meihin päin, hän huomasi ystäväni, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan luokseen. -- Minä käyn häntä tervehtimässä, sanoi ystäväni, -- mutta minä palaan tuossa paikassa. En voinut olla sanomatta: -- Kuinka onnellinen te olette. -- Miksi niin? -- Kun saatte käydä tervehtimässä tuota naista. -- Oletteko ehkä rakastunut häneen? -- En, vastasin minä punastuen, sillä en todellakaan tietänyt kuinka laitani oli. -- Mutta tahtoisin mielelläni tutustua häneen. -- Tulkaa kanssani, minä esitän teidät hänelle. -- Kysykää häneltä ensin salliiko hän sen. -- Mitä vielä, häntä ei tarvitse kainostella, tulkaa vaan. Minuun koski kun hän puhui noin. Vapisin ajatellessani, että saisin varmuuden siitä, että Marguerite ei ansainnut sitä mitä tunsin häntä kohtaan. Pelkäsin että tuo nainen, jonka tähden olisin tahtonut kärsiä paljon, liian pian antautuisi, ja liian pian lahjoittaisi minulle rakkautensa, jonka olisin tahtanut ansaita pitkän odotuksen tahi suuren uhrauksen jälkeen. Jos minulle olisi sanottu: "Te omistatte tuon naisen tänä iltana, mutta kuolette aamulla", niin olisin sanonut: olkoon menneeksi. Mutta jos olisi sanottu: "Maksakaa kymmenen louisd'orsia, ja teistä on tuleva hänen rakastajansa", niin olisin kieltäytynyt ja itkenyt kuin lapsi, joka näkee yöllä uneksimansa linnan katoavan herätessään. Tahdoin kuitenkin tutustua häneen, se oli ainoa keino saada tietää, mitä minun tuli hänestä ajatella. Sanoin siis ystävälleni haluavani, että hän pyytäisi neiti Gautier'in suostumusta esittelyyn. Harhailin sillä aikaa käytävissä, ajatellen kohta pääseväni hänen luokseen, ja miettien miten kohdata hänen katseensa. Mietin etukäteen mitä hänelle sanoisin. Kuinka äärettömän lapsellista rakkaus sentään voi olla! Hetkisen kuluttua palasi ystäväni. -- Hän odottaa meitä, sanoi hän. -- Onko hän yksin? kysyin minä. -- Eräs toinen nainen on hänen kanssaan. -- Mutta ei herroja? -- Ei. -- Menkäämme. Ystäväni kääntyi ulko-ovea kohti. -- Mitä nyt? Ei sitä tiedä, sanoin minä. -- Hän pyysi minua ostamaan makeisia. Menimme erääseen kauppaan, ja minä olisin tahtonut ostaa pussiin koko liikkeen. Mutta ystäväni pyysi vain: -- Naula sokeroituja viinirypäleitä. -- Tiedättekö, pitääkö hän niistä? -- Hän ei koskaan syö muita makeisia, se on tunnettu asia. -- Tiedättekö, jatkoi hän tultuamme ulos, mikä nainen tuo on, jonka teille esitän? Älkää kuvitelko, että hän on mikään herttuatar, ei, hän on yksinkertaisesti langennut nainen, ystäväni. Älkää siis kainostelko, vaan puhukaa mitä tahansa. -- Hyvä, hyvä, sopersin minä ja seurasin häntä, sanoen itsekseni, että intohimoni nyt parantuisi. Kun me astuimme aitioon nauroi Marguerite kohti kurkkuaan. Olisin toivonut hänen sen sijaan olevan surullisen. Ystäväni esitti minut. Marguerite taivutti hiukan päätään ja sanoi: -- Entä makeiset? -- Kas tässä. Ottaessaan ne, katsahti Marguerite minuun. Minä loin silmäni alas ja punastuin. Hän kumartui ystävättärensä puoleen, kuiskasi jotakin hänen korvaansa, jonka jälkeen molemmat purskahtivat nauruun. Kävin yhä enemmän hämilleni, sillä olin epäilemättä aiheuttanut tuon naurukohtauksen. Näihin aikoihin oli minulla rakastajattarena muuan pieni, sangen hellä ja sangen herkkämielinen porvarirouva, jonka tunteellisuus ja surumieliset kirjeet herättivät minussa usein naurua. Siitä mitä nyt tunsin, ymmärsin kuinka väärin olin tuolle rouvalle tehnyt; ja viiden minuutin kuluttua rakastin Margueritea niin paljon kuin ikinä rakastaa saatoin. Marguerite söi makeisiaan välittämättä minusta sen enempää. Ystäväni ei tahtonut kuitenkaan jättää minua tähän naurettavaan asemaan. -- Marguerite, teidän ei pidä ihmetellä, ettei herra Duval sano mitään, sillä te olette saattanut hänen päänsä niin pyörälle, ettei hän tiedä mitä sanoa. -- Luulen pikemmin, että tämä herra on seurannut teitä tänne siksi, että teistä oli ikävä tulla yksin. -- Jos asia olisi siten, niin en olisi kehoittanut Ernstiä pyytämään Teiltä lupaa esittelyyni, sanoin minä nyt. -- Oh, se on vaan tekosyy teiltä. Vaikka ei olisikaan paljoa ollut tekemisissä Margueriten kaltaisten tyttöjen kanssa, niin tietää kuitenkin kuinka mielellään he tahtovat olla sukkelia ja kiusata niitä, joita he näkevät ensi kerran. Se on epäilemättä hyvitystä niistä nöyryytyksistä, joiden alaisiksi he ovat pakoitetut joutumaan niiden puolelta, joita he näkevät joka päivä. Vastatakseen heille täytyy omata jonkunmoisen heidän maailmalleen ominaisen tottumuksen, jota tottumusta minulla ei ollut. Ja sitäpaitsi teki se käsitys, jonka olin itselleni Margueritesta muodostanut, hänen pilansa vielä kiusallisemmaksi. En ollut millekään välinpitämätön tuossa naisessa. Sentähden nousin heti ylös ja sanoin värisevällä äänellä: -- Jos Teillä on minusta sellainen ajatus, hyvä neiti, niin ei minulla ole muuta neuvoksi kuin pyytää anteeksi tungettelevaisuuteni ja jättää Teidät hyvästi, vakuuttaen, että tämä ei ole tapahtuva toista kertaa. Kumarsin ja läksin. Tuskin olin ennättänyt sulkea oven, kun jälleen kuulin naurunremahduksen. Olisin mielelläni tahtonut, että maa olisi niellyt minut sisäänsä. Palasin paikalleni. Juuri ennen esiripun aukeamista palasi Ernst luokseni. -- Kuinka te käyttäydyittekään! sanoi hän istuutuen; -- he luulivat, että te olitte hullu. -- Mitä Marguerite sanoi sen jälkeen, kun olin poistunut? -- Hän nauroi ja vakuutti, että hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hullua. Kuitenkaan ei teidän pidä luulla, että olette menettänyt pelin. Mutta älkää suoko tuollaisille tytöille sitä kunniaa, että otatte heidät vakavalta kannalta. He eivät ymmärrä mitään hienoudesta ja kohteliaisuudesta; he muistuttavat koiria, joiden päälle pirskoitetaan hajuvettä ja jotka mielestään löyhkäävät siitä niin pahalle, että he kernaammin kieriskelevät katuojissa. -- Mutta mitä se joka tapauksessa merkitsee? sanoin minä koettaen puhua välinpitämättömällä äänellä. -- Minä en koskaan enää näe tuota naista, ja jos pidin hänestä ennenkuin tunsin hänet, on asianlaita aivan toinen nyt, kun tunnen hänet. -- Joutavia. En epäile, että jonakin päivänä saan nähdä teidät jälleen hänen aitiossaan ja kuulla puhuttavan, että te joudutte perikatoon hänen tähtensä. Ja te olette aivan oikeassa, hän on huonosti kasvatettu, mutta hurmaava rakastajatar joka tapauksessa. Onneksi kohosi esirippu samassa ja ystäväni vaikeni. En olisi voinut sanoa mitä esitettiin, muistan vain, että minä tuon tuostakin kohotin katseeni Margueriten aitioon, jonka niin äkkiä olin jättänyt ja jonne nyt miltei joka minuutti saapui uusi kävijä. Kaukana siitä, että kuitenkaan olisin lakannut ajattelemasta Margueritea. Mutta minä jouduin toisen tunteen valtaan. Tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt koettaa unohtaa hänen epäkohteliaisuutensa ja oman naurettavan käytökseni, ja minä päätin, että vaikka minun täytyisi luopua kaikesta siitä mitä omistin, niin koetan sittenkin päästä tuon tytön omistajaksi ja täydellä oikeudella anastaa paikan, josta niin äkkiä olin luopunut. Ennenkuin esitys oli loppunut, läksivät Marguerite ja hänen ystävättärensä aitiosta. Ja minä, minä jätin myöskin paikkani. -- Lähdettekö jo? kysyi ystäväni. -- Kyllä. -- Miksi niin? Samassa hän huomasi, että aitio oli tyhjä. -- Niin, menkää, menkää, onnea vaan, tahi oikeammin, parempaa onnea. Päästyäni ulos, kuulin portaissa ääntä ja hameitten kahinaa. Vetäydyin syrjään ja näin lymypaikastani kuinka kaksi naista meni ohitseni kahden nuoren herran saattamana. Pilarikäytävässä teatterin ulkopuolella odotti heitä pienikasvuinen palvelija. -- Sanokaa kuskille, että hän odottaa kahvila Anglais'n edessä, menemme sinne jalkaisin, sanoi Marguerite. Kun minä hiukan sen jälkeen harhailin kadulla, näin Margueriten seisovan tuon kahvilan suuren huoneen ikkunan luona ja nyppivän kamelian toisensa jälkeen rikki kädessä olevasta vihostaan. Toinen nuorista herroista kumartui hänen olkansa yli ja puhui kuiskaten hänelle. Menin Maison d'Oriin, joka on vastapäätä Anglais'ta ja asetuin istumaan niin, että saatoin nähdä kysymyksessä olevan ikkunan. Kello yksi yöllä nousi Marguerite ystävineen vaunuihinsa. Minä otin ajurin ja seurasin heitä. Vaunut pysähtyivät d'Antin kadun 9:ssä. Marguerite astui alas ja läksi yksin kotiinsa. Se oli epäilemättä sattuma, mutta sattuma, joka teki minut sanomattoman onnelliseksi. Sen jälkeen näin Margueriten usein teatterissa ja Champs-Elysées'ella. Hän oli aina yhtä iloinen ja minä yhtä liikutettu. Kuitenkin kului neljätoista päivää, jolloin en nähnyt häntä missään. Tavattuani Gastonin kysyin häneltä Margueritea. -- Tyttöparka on kovin sairas, vastasi hän. -- Mikä hänellä on? -- Keuhkotauti, ja kun elämä, jota hän on viettänyt, ei suinkaan ole ollut omiaan häntä parantamaan, on hän nyt vuoteen omana ja kuoleman kielissä. Kuinka sydän voi sentään olla kummallinen! Tuo uutinen teki minut miltei iloiseksi. Joka päivä kävin tiedustelemassa sairaan vointia, mutta ilmoittamatta kuka olin. Sain tietää, että hän parani ja matkusti kylpypaikkaan. Aika kului kuitenkin ja vaikutus, joskaan ei muisto, tuntui vähitellen haihtuvan. Matkustin pois; uudet suhteet, tavat, työ karkoittivat ajatukseni Margueritesta, ja ajatellessani toisinaan tätä ensimäistä seikkailuani, en voinut havaita sitä muuksi kuin nuoruusajan intohimoksi, jolle jälestäpäin nauretaan. Muuten ei ollut lainkaan vaikea voittaa tuota muistoa, sillä en ollut nähnyt Margueritea sen jälkeen, kun hän oli matkustanut, ja kun hän, kuten äsken sanoin, meni ohitseni teatterikäytävässä, en enää tuntenut häntä. Hän oli kylläkin hunnutettu. Mutta vaikka hän kaksi vuotta sitten olisi ollut vielä enemmän hunnutettu, ei minun silloin olisi tarvinnut nähdä häntä, tunteakseni hänet; silloin olisin aavistanut hänet. Se ei kuitenkaan estänyt sydäntäni kiivaasti sykkimästä, saatuani tietää, että se oli hän. Ja nuo kaksi vuotta, joiden aikana en ollut nähnyt häntä, samoinkuin eron aiheuttama mielentilani, haihtuivat kuin usva hänen pelkän hameensa näkemisestä. KAHDEKSAS LUKU. -- Kuitenkin, jatkoi Armand, hetkisen vaitiolon jälkeen, huomasin minä, että yhä vielä olin rakastunut, mutta tunsin itseni vahvemmaksi kuin ennen, ja toivomukseni saada jälleen tavata Margueritea liittyi myöskin halu osoittaa hänelle, että olin häntä voimakkaampi. En kuitenkaan voinut jäädä pitemmäksi ajaksi käytävään, vaan palasin jälleen paikalleni, heittäen nopean katseen saliin, nähdäkseni missä aitiossa hän istui. Hän oli aivan yksin permantoaitiossa. Kuten äsken sanoin oli hän kovin muuttunut ja tuo välinpitämätön hymy oli kadonnut hänen huuliltaan. Hän oli kärsinyt; hän kärsi yhä vieläkin. Vaikka oli jo huhtikuu oli hän vielä talvipuvussa kokonaan käärittynä samettiin. Katselin häntä niin kiihkeästi, että katseeni veti puoleensa hänen katseensa. Hän katsoi hetkisen minua, tarttui sitten kiikariinsa nähdäkseen minut paremmin ja luultavasti luuli tuntevansa minut, voimatta varmuudella sanoa kuka minä olin, sillä asettaessaan pois kiikaria väreili hänen huulillaan hymy, tuo naisten viehättävä tervehdys, ikäänkuin vastaukseksi tervehdykseen, jota hän näytti minulta odottavan. Mutta, osoittaakseni, että olin voitolla ja olin unohtanut silloin, kun hän muisti, en vastannut hänen hymyilyynsä. Hän luuli silloin erehtyneensä ja käänsi pois päänsä. Esirippu nousi. Mutta vaikka olenkin usein nähnyt Margueriten teatterissa, en ole koskaan huomannut hänen välittävän vähääkään siitä mitä esitettiin. Mitä minuun tulee, huvitti kappale minua sangen vähän, ja ajatukseni liikkuivat ainoastaan Margueritessa, vaikka en antanut hänen sitä lainkaan huomata. Näin hänen nyökkäävän naiselle, joka istui vastapäätä olevassa aitiossa. Kun katsoin kuka hän oli, huomasin, että oli nainen, jonka sangen hyvin tunsin. Hän oli ennen ollut liehinainen, oli yrittänyt näyttelijättärenä, mutta epäonnistunut, ja oli nyt, luottaen hienoihin tuttavuuksiinsa Parisissa, antautunut liikealalle ja avannut muotiliikkeen. Näin hänessä keinon päästä jälleen Margueriten tuttavuuteen ja käytin sentähden hyväkseni tilaisuutta, kun hän katsoi minuun päin, tervehtiäkseni häntä käsin ja silmin. Niinkuin olin otaksunut niin tapahtuikin; hän kutsui minut aitioonsa. Muotikauppiatar Prudence Duvernoy oli niitä nelikymmenvuotisia naisia, joilta helposti voi saada tietää mitä halusi, varsinkin kun se, minkä tahtoo tietää on niin yksinkertaista kuin se mitä aioin häneltä kysyä. Käytin hyväkseni tilaisuutta, jolloin hän jälleen alkoi silmäpelinsä Margueriten kanssa, kysyäkseni häneltä: -- Ketä te niin innokkaasti tarkastatte? -- Marguerite Gautier'ta. -- Tunnetteko hänet? -- Kyllä, olen hänen muotikauppiattarensa, ja hän on naapurini. -- Asutteko niin ollen d'Antin kadun varrella? -- Kyllä, numero 7:ssä. Hänen pukuhuoneensa näkyy minun ikkunaani. -- Kerrotaan, että hän on hurmaava nainen. -- Ettekö tunne häntä? -- En, mutta tahtoisin mielelläni tutustua häneen. -- Tahdotteko, että kutsun hänet tänne aitiooni? -- En, tahtoisin mieluummin, että esittäisitte hänet minulle... -- Hänen luonaan? -- Niin. -- Se on vaikeampaa. -- Miksi niin? -- Siksi, että häntä suojelee eräs vanha herttua, joka on äärettömän mustasukkainen. -- _Suojelee_ kuulostaa suloiselta. -- Niin, suojelee, toisti Prudence. -- Tuon vanhan ukkoparan olisi vaikea olla hänen rakastajansa. Prudence kertoi nyt minulle kuinka Marguerite oli tutustunut herttuaan Bagnéres'sa. -- Hän on siis siitä syystä yksin täällä? sanoin minä. -- Juuri niin. -- Mutta kuka saattaa hänet kotiin. -- Hän itse. -- Herttua tulee siis noutamaan hänet? -- Niin, vähän ajan kuluttua. -- Ja te, kuka saattaa teidät kotiin? -- Ei kukaan. -- Saanko luvan tarjoutua. -- Mutta tehän olette ystävänne seurassa, ellen erehdy. -- Tarjoudumme molemmat. -- Millainen on ystävänne? -- Hän on kunnon poika, sangen miellyttävä, ja teidän tuttavuutenne on ihastuttava häntä. -- No niin, päättäkäämme siis, että me kaikki kolme lähdemme tämän kappaleen päätyttyä; viimeisen tunnen hyvin. -- Hyvä, menen valmistamaan ystävääni. -- Tehkää niin. -- Oh, sanoi Prudence juuri kun aioin poistua, -- katsokaa, nyt saapui herttua Margueriten aitioon. Katsoin sinnepäin. Seitsenkymmenvuotias mies istuutui juuri Margueriten taakse ja ojensi hänelle makeispussin, josta tyttö heti alkoi syödä. Sitten asetti hän pussin aition reunustalle, ja viittasi Prudencelle ikäänkuin kysyen: -- Haluatteko? -- En, vastasi Prudence. Marguerite otti pussin jälleen käteensä, kääntyi herttuan puoleen ja alkoi puhella hänen kanssaan. Kaikki nämä pikku seikat voivat tuntua lapsellisilta, mutta kaikki mikä koskee Margueritea, on niin elävästi mielessäni, etten voi olla niistä kertomatta. Läksin siis valmistamaan Gastonia siihen mistä olin Prudencen kanssa sopinut. Hän hyväksyi ehdoitukseni ja me jätimme paikkamme lähteäksemme Duvernoyn aitioon. Olimme tuskin avanneet orkesteriin johtavan oven, kun olimme pakoitetut pysähtymään laskeaksemme Margueriten ja herttuan ohitsemme; he poistuivat teatterista. Olisin antanut kymmenen vuotta elämästäni, jos olisin saanut olla tuon vanhan, kelpo miehen sijalla. Hän auttoi Margueriten avonaisiin vaunuihin, ja he katosivat pian kahden upean hevosen vetäminä, joita herttua itse ohjasi. Me läksimme Prudencen aitioon, ja kun kappale oli lopussa, läksimme me ulos, otimme ajurin ja ajoimme Prudencen asuntoon. Prudence pyysi meitä luoksensa katsomaan varastojaan, joista hän näytti olevan erittäin ylpeä. Voit käsittää millä innostuksella otin vastaan pyynnön. Minusta tuntui kuin olisin vähitellen päässyt yhä lähemmäksi Margueritea. Johdatin heti puheen häneen. -- Tuo vanha herttua on siis naapurittarenne luona, sanoin Prudencelle. -- Oh, ei. Marguerite on kyllä yksin. -- Mutta silloinhan hänellä on kauhean ikävä, huomautti Gaston. -- Olemme miltei aina yhdessä iltaisin, tahi sitten kutsuu hän minua, kun hän palaa kotiin. Hän ei milloinkaan käy levolle ennen kello kahta aamulla. Hän ei saa unta aikaisemmin. -- Miksi ei? -- Siksi, että hän on keuhkotautinen ja hänellä on aina kuumetta. -- Eikö hänellä ole ketään rakastajaa? kysyin minä. -- Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään jäävän hänen luokseen, kun olen sieltä lähtenyt; mutta en voi mennä takuuseen, eikö joku ole sen jälkeen sinne saapunut. Usein iltasin olen tavannut erään kreivi N....n hänen luonaan, ja hän luulee valvovansa etujaan sillä, että saapuu vieraisille kello yksitoista illalla ja lähettää hänelle mahdollisimman paljon koruja ja jalokiviä. Mutta Marguerite ei voi sietää häntä. Siinä hän tekee väärin, sillä kreivi on upporikas mies. Minä olen turhaan kehoittanut häntä ja sanonut: "Rakas lapsi, hän on juuri sopiva mies teille". Mutta hän, joka tavallisesti kuulee minua, on kääntänyt selkänsä ja vastannut, että kreivi on aivan liian tyhmä. Myönnän, että hän onkin tyhmä, mutta hän voisi antaa hänelle aseman, kun tuo vanha herttua kuitenkin voi kuolla minä päivänä tahansa. Vanhat miehet ovat itsekkäitä; ja herttuan sukulaiset moittivat häntä alinomaa suhteestaan Margueriteen: kas siinä kaksi syytä, joiden perustuksella ei Marguerite tule saamaan ropoakaan. Puhua hänelle järkeä, mutta hän vastaa, että kyllä hän ehtii vielä ottaa kreivin, kun herttua kuolee. -- Elää niin kuin hän, jatkoi Prudence, -- ei ole aina hauskaa. Se ei sopisi lainkaan minulle, vaan minä antaisin hyvinkin pian potkun tuolle vanhalle miehelle. Hän on ikävystyttävä, tuo ukko; hän nimittää Margueriteä tyttärekseen ja huolehtii hänestä kuin lapsesta, ja hän riippuu aina hänen kantapäillään. Olen varma siitä, että joku herttuan palvelijoista par'aikaa harhailee kadulla pitämässä silmällä kuka tulee ulos ja ennen kaikkea kuka menee sisälle Margueriten asuntoon! -- Oh, Marguerite parka, sanoi Gaston, istahtaen pianon ääreen ja soittaen valssia, -- sitä en ole tiennyt. Mutta olen pannut merkille, että hän on jo jonkun aikaa näyttänyt vähemmän iloiselta. -- Hiljaa! sanoi Prudence ja kuunteli. Gaston herkesi soittamasta. -- Luulen, että hän kutsuu minua. Me kuuntelimme myös, ja joku huusi todella Prudenceä. -- Kas niin, hyvät herrat, lähtekää nyt, sanoi rouva Duvernoy. -- Oh, niinkö te osoitattekin vieraanvaraisuuttanne, sanoi Gaston nauraen. -- Mutta me emme lähde ennenkuin meitä haluttaa. -- Miksi meidän on lähdettävä? kysyin minä. -- Siksi, että minä menen Margueriten luo. -- Silloin jäämme me tänne odottamaan. -- Se ei käy päinsä. -- Siinä tapauksessa tulemme mukaanne. -- Se käy vielä vähemmin päinsä. -- Minä tunnen Margueriten, minä, sanoi Gaston, -- voin aivan hyvin tehdä vieraskäynnin hänen luonaan. -- Mutta Armand ei tunne häntä. -- Minä esitän hänet. -- Mahdotonta. Kuulimme Margueriten jälleen huutavan Prudenceä. Tämä juoksi pukuhuoneeseensa ja me seurasimme kintereillä. Hän avasi ikkunan, ja me kätkeydyimme ulkoa tulevilta katseilta. -- Olen huutanut teitä kymmenen minuutin ajan, sanoi Marguerite ikkunassaan miltei käskevällä äänellä. -- Mitä te tahdotte? -- Tahdon, että heti tulette luokseni. -- Miksi niin? -- Siksi, että kreivi N.... on vielä täällä ja ikävystyttää minut kuoliaaksi. -- En voi nyt tulla. -- Mikä teitä estää? -- Kaksi nuorta herraa on luonani, eivätkä he tahdo lähteä tiehensä. -- Sanokaa heille, että teidän täytyy lähteä ulos. -- Sen olen jo sanonut. -- Hyvä, antakaa heidän jäädä sinne; kun he näkevät, että olette lähtenyt poistuvat hekin. -- Heitettyään täällä kaikki ensin mullin mallin! -- Mutta mitä he sitten tahtovat? -- Tavata teitä. -- Mitkä heidän nimensä ovat? -- Te tunnette toisen heistä. Gaston R....n. -- Kyllä, hänet kyllä tunnen. -- Mutta kuka on toinen? -- Herra Armand Duval. Häntä te ette tunne. -- En. Mutta ottakaa heidät joka tapauksessa mukaanne, kaikki muut ovat parempia kuin kreivi. Odotan siis teitä. Tulkaa pian. Marguerite sulki ikkunansa, samoin Prudence. Marguerite, joka luuli tuntevansa kasvoni, ei muistanut nimeäni. Olisin kernaammin suonut, että hän olisi muistanut minusta jotakin epämieluista kuin kokonaan unohtanut minut. -- Arvasin kyllä, että hän ihastuisi, saadessaan tavata meidät, sanoi Gaston. -- Ihastuisi ei ole oikea sana, vastasi Prudence, ottaen saalinsa ja hattunsa. -- Hän ottaa vastaan teidät siksi, että saisi kreivin lähtemään tiehensä. Koettakaa nyt olla rakastettavampia kuin hän, muuten joudutte Margueriten epäsuosioon. Minä tunnen hänet, minä. Läksimme siis Prudencen kanssa. Minä tunsin vavistusta, ja aavistus sanoi minulle, että tällä vieraskäynnillä tulisi olemaan suuri vaikutus elämääni. Olin vielä enemmän liikutettu kuin sinä iltana, jolloin minut esitettiin hänelle Ooppera Comiquessa. Astuessamme eteiseen jyskytti sydämeni niin, etten kyennyt ajattelemaan selvästi. Kuulimme muutamia pianoakordeja. Prudence soitti ovikelloa. Soitto taukosi. Nainen, joka näytti enemmän seuranaiselta kuin palvelijattarelta, avasi oven. Menimme saliin läpi pukuhuoneen. Nuori mies seisoi kaakeliuuniin nojaten. Marguerite, joka istui pianon ääressä liikutteli sormiaan koskettimilla ja alkoi uuden kappaleen toisensa jälkeen, lopettamatta edellistä. Koko näky todisti ikävystynyttä mielialaa. Nuori mies oli hämillään omasta mitättömyydestään, ja tuo nuori nainen oli ikävystynyt surkean ihailijansa läsnäolosta. Kuultuaan Prudencen äänen nousi Marguerite ylös, ja vaihdettuaan kiitollisen katseen rouva Duvernoyn kanssa, tuli hän meitä vastaan ja sanoi: -- Astukaa sisään, hyvät herrat, ja tervetuloa luokseni. YHDEKSÄS LUKU. -- Hyvää iltaa, rakas Gaston, sanoi Marguerite toverilleni, -- olen sangen iloinen nähdessäni teidät. Miksi ette käynyt aitiossani teatterissa? -- Pelkäsin, että olisin tehnyt epähienosti ja häirinnyt. -- Ystävät, sanoi Marguerite, erityisesti painostaen tätä sanaa ikäänkuin tahtoen antaa läsnäolevien ymmärtää, että Gaston, tuttavallisesta vastaanotosta huolimatta, ei ollut, eikä ollut koskaan ollutkaan hänelle muuta kuin ystävä, -- ystävät eivät milloinkaan häiritse. -- Sallikaa minun silloin esittää teille herra Armand Duvalin. -- Pyysin jo Prudenceä tekemään sen. -- Muuten, neitiseni, sanoin minä kumartaen ja lausuen joitakin miltei käsitettäviä sanoja, -- on minulla ollut kunnia tulla kerran ennenkin esitetyksi teille. Margueriten ihanista silmistä saattoi huomata, että hän koetti muistella, mutta hän ei muistanut sitä tahi ei ollut muistavinaan. -- Neitiseni, ryhdyin minä uudelleen puhumaan, -- olen kiitollinen siitä, että olette unohtanut ensimäisen esittelyni, sillä käyttäydyin sillä kertaa perin naurettavasti ja tein epäilemättä teihin ikävän vaikutuksen. Se tapahtui kaksi vuotta sitten Ooppera Comiquessa; olin yhdessä Ernst ...n kanssa. -- Ah, nyt minä muistan! huudahti Marguerite hymyillen. -- Mutta te ette ollut naurettava, vaan minä tein teille kiusaa, niinkuin nytkin teen, vaikka en niin paljoa. Olette kai antanut minulle anteeksi, herraseni? Hän ojensi minulle kätensä ja minä suutelin sitä. -- Se on totta, jatkoi hän. -- Uskokaa että minulla on tuo ruma tapa saattaa hämilleen ne, jotka ensi kertaa tapaan. Se on kovin tyhmää. Lääkärini sanoo, että se johtuu siitä, että olen hermostunut ja sairas; uskokaa lääkäriäni. -- Mutta te näytätte sangen terveeltä. -- Oh, olen ollut kovin sairas. -- Tiedän sen. -- Kuka teille on sen sanonut? -- Kaikki ihmiset tietävät sen. Kävin usein tiedustelemassa vointianne, ja minä tunsin iloa kuultuani, että voitte paremmin. -- En koskaan saanut käyntikorttianne. -- En jättänyt koskaan korttiani. -- Olisitteko ehkä se nuori mies, joka joka päivä kävi tiedustelemassa vointiani ja joka ei koskaan tahtonut ilmaista nimeään? -- Se olin minä. -- Silloin ette ole ainoastaan anteeksiantavainen, vaan lisäksi jalomielinen. Sitä ette te, herra kreivi, olisi tehnyt, lisäsi hän, kääntyen hänen puoleensa ja luotuaan hyväksyvän katseen minuun. -- Olen tuntenut teidät ainoastaan kaksi kuukautta, vastasi kreivi. -- Ja tämä herra on tuntenut minut vasta viisi minuuttia. Te vastaatte aina niin yksinkertaisesti. Naiset ovat armottomia niitä miehiä kohtaan, joista he eivät pidä. Kreivi punastui ja puri huultansa. Säälin häntä, sillä hän näytti olevan rakastunut Margueriteen kuten minäkin, ja tuon nuoren tytön suorasukainen avomielisyys mahtoi tehdä hänet perin onnettomaksi, varsinkin kahden vieraan läsnäollessa. -- Te soititte pianoa, kun me saavuimme, sanoin minä muuttaakseni puheenaihetta, -- ettekö tahtoisi valmistaa minulle sitä iloa, että pitäisitte minut vanhana tuttavananne ja jatkaisitte? -- Oh, sanoi hän, istuutuen sohvaan ja viitaten meitäkin istumaan, -- Gaston tietää hyvin millaista soittoa minä esitän. Se kelpaa kyllä silloin kun olen kahden kesken kreivin kanssa, mutta minä en voi sallia, että te alistutte moiseen kidutukseen. -- Sen jätätte minulle! vastasi kreivi koettaen hymyillä hienosti ja ivallisesti. -- Teette väärin moittiessanne minua siitä, ainoasta etuoikeudesta, jonka teille suon. Tuntui todellakin siltä kuin tuo poika parka ei olisi saanut sanoa ainoatakaan sanaa. Hän katsoi miltei rukoillen tuohon nuoreen naiseen. -- Kuulkaahan, Prudence, jatkoi Marguerite, -- oletteko tehnyt mitä pyysin teitä tekemään? -- Olen, vastasi Prudence. -- Hyvä, voitte kertoa siitä myöhemmin. Meillä on hieman juteltavaa keskenämme, niin että älkää poistuko ennenkuin olen saanut puhua kanssanne. -- Olemme epäilemättä epähienoja, sanoin minä, -- ja kun meidät on nyt, tahi oikeammin, kun minut on nyt esitetty teille toistamiseen, jotta ensimäinen esittelyni vaipuisi unholaan, niin vetäydymme me, Gaston ja minä, pois. -- Ei millään muotoa; en sanonut sitä teidän tähtenne. Päinvastoin toivon, että te jäätte tänne. Kreivi veti esille erittäin hienon kellon ja katsoi sitä. -- On aika lähteä klubiin, sanoi hän. Marguerite ei vastannut. Kreivi jätti uunin ja astui Margueriten luo: -- Hyvästi, neiti. Marguerite nousi. -- Hyvästi, rakas kreivi, joko te lähdette? -- Kyllä, pelkään ikävystyttäväni teitä. -- Te ette ikävystytä minua tänään enemmän kuin muulloinkaan. Koska te jälleen palaatte? -- Silloin kun te sallitte. -- Jääkää siis hyvästi. Tuo oli julmaa, se on myönnettävä. Kreivi oli onneksi hyvin kasvatettu ja hänellä oli erinomainen luonne. Hän tyytyi suutelemaan kättä, jonka Marguerite hänelle huolettomasti tarjosi, kumarsi meille ja läksi. Saavuttuaan ovelle, katsahti hän Prudenceen ja kohautti olkapäitään ikäänkuin sanoen: -- Mitä te tahdotte? Olen tehnyt voitavani. -- Nanine! huusi Marguerite, -- valaiskaa kreiville. Me kuulimme ovia avattavan ja suljettavan. -- Vihdoinkin, huudahti Marguerite, -- vihdoinkin hän läksi. Tuo mies hermostuttaa minua kauheasti. -- Rakas lapsi, sanoi Prudence, -- te olette tosiaankin aivan liian ilkeä hänelle, hänelle, joka kuitenkin on niin hyvä ja kohtelias teille. Katsokaa, tuolla uunin reunustalla on kello, jonka hän taas on teille antanut ja joka on maksanut ainakin tuhannen francsia, olen siitä varma. Ja rouva Duvernoy, joka oli mennyt uunin luo, hypisteli kelloa ja katseli sitä himokkaasti. -- Rakas ystäväni, sanoi Marguerite ja istahti pianon ääreen, -- kun toiseen vaakakuppiin asetan kaiken sen minkä hän antaa minulle ja toiseen sen mitä hän sanoo, niin huomaan että hänen käyntinsä ovat perin halpoja. -- Tuo poika parka on rakastunut teihin. -- Jos minun täytyisi kuunnella kaikkia, jotka ovat minuun rakastuneet, niin en ennättäisi edes syödä. Hän antoi sormiensa hyväillä koskettimia, mutta kääntyi sitten meidän puoleemme ja sanoi: -- Haluatteko jotakin? Minun tekee mieleni punssia. -- Ja minun kananpoikaa, sanoi Prudence. -- Emmekö syö illallista? -- Niin, todellakin, emmekö lähde illalliselle? sanoi Gaston. -- Ei, syökäämme täällä. Marguerite painoi kelloa ja Nanine astui huoneeseen. -- Lähettäkää noutamaan illallista. -- Mitä saisi luvan olla? -- Mitä tahansa, mutta joutukaa, joutukaa! Nainen poistui. -- Se oli verraton päähänpisto, sanoi Marguerite ja hyppäsi kuin lapsi. -- Me syömme! Kuinka ikävä mies tuo tyhmä kreivi on! Kuta enemmän katselin tuota naista, sitä suuremmaksi kasvoi ihastukseni. Hän oli hurmaavan kaunis. Vieläpä hänen laihuutensakin viehätti. Istuin vaipuneena katselemiseeni, ja minun olisi ollut sangen vaikea selittää mitä sisälläni tapahtui. Se, että hän ei myynyt itseään tuolle nuorelle, rikkaalle, ylhäiselle miehelle, joka olisi ollut valmis käymään hänen tähtensä häviön partaalle, todisti sellaista omanvoiton pyytämättömyyttä, että kaikki hänen entiset hairahduksensa olivat silmissäni anteeksi annetut. Tuossa naisessa oli jotakin viatonta. Saattoi huomata, että hän eli vielä, niin sanoaksemme, paheen viattomuuskaudessa. Hänen varma käyntinsä, notkea vartalonsa, suuret, tuskin näkyvien sinisten renkaiden ympäröimät silmänsä, osoittivat hänen olevan noita hehkuvia luonteita, jotka levittävät ympärilleen nautinnon tuoksua, niinkuin itämaiset pullot, joista, olkootpa vaikka kuinka tiiviisti suletut, kuitenkin sisäänsuljettu hajuveden tuoksu tunkeutuu ulos. Välistä näkyi tuon naisen silmistä välähdyksiä, jotka olisivat ennustaneet taivaan avaumista sille, jota hän rakasti. Mutta ne, jotka olivat häntä rakastaneet, eivät enää olleet laskettavissa, ja niitä, joita hän oli rakastanut, ei vielä voitu laskea. Lyhyesti, hänessä saattoi havaita viattomuuden, josta vähäpätöinen seikka oli tehnyt liehinaisen, ja liehinaisen, josta vähäpätöinen seikka olisi voinut tehdä puhtaimman ja rakastettavimman naisen maailmassa. Margueritessa oli vielä ylpeyttä ja rakkautta riippumattomuuteen; kaksi tunnetta, jotka loukattuna voivat saada aikaan samaa kuin viattomuus. Minä en sanonut mitään, sieluni oli asettunut sydämeeni ja sydämeni silmiini. -- Vai niin, sanoi hän äkkiä, -- se olitte siis te, joka kävitte tiedustelemassa vointiani, kun olin sairas? -- Niin. -- Tiedättekö, teitte siinä sangen kauniisti! Ja miten voin osoittaa teille kiitollisuuttani? -- Siten, että sallitte minun joskus käydä luonanne. -- Niin usein kuin vaan tahdotte, viidestä kuuteen ja yhdestätoista keskiyöhön. Kuule, Gaston, soitappas minulle valssi: "Tanssiin pyyntö". -- Miksi niin? -- Ennen kaikkea siksi, että se huvittaa minua, ja sitten siksi, että minä en pysty itse sitä soittamaan. -- Mikä teistä on siinä niin vaikeata? -- Kolmas osa, ne tahdit, joissa on ristit. Gaston nousi ja istui pianon ääreen alkaen soittaa tuota Weberin ihmeellistä kappaletta, joka oli levällään nuottikannattimella. Tukien toisella kädellään pianoon seurasi Marguerite silmillään jokaista nuottia vihossa ja hyräili hiljaa säveltä ja naputteli sormillaan pianoa, kun Gaston tuli soitossaan tuohon kysymyksessä olevaan kohtaan: -- "Ré, mi, ré, do, ré, fa, mi, ré"; -- juuri tuota paikkaa en saa luistamaan. Soitappa se uudestaan. Gaston teki niin; sitten sanoi Marguerite: -- Annappas, kun minä nyt yritän. Hän istui nyt vuorostaan pianon ääreen ja soitti; mutta hänen itsepäiset sormensa iskivät aina harhaan. -- Se on merkillistä, sanoi hän lapsellisella äänenpainolla, -- että minä en opi soittamaan tuota paikkaa! Uskokaa tahi ette, mutta usein harjoittelen sitä aina kello kahteen asti aamulla! Ja kun minä ajattelen, että tuo tyhmä kreivi soittaa kappaleen ulkoa ja kerrassaan erinomaisesti, niin luulen, että juuri se tekee minut niin kiukkuiseksi hänelle. Hän alkoi uudestaan, mutta samalla tuloksella. -- Vieköön paholainen Weberin, soiton ja kaikki pianot! sanoi hän ja viskasi nuottivihon kauas huoneen toiselle puolelle. -- Merkillistä, käsittämätöntä, että minä en osaa soittaa kahdeksaa ristiä perätysten. Ja hän katsoi meitä ristissä käsin ja polki jaloillaan lattiaa. Veri nousi hänen poskiinsa ja heikko yskänpuuska tärisytti hänen huuliaan. -- Kas niin, kas niin, sanoi Prudence, joka oli ottanut hatun päästään ja silitti nyt hiuksiaan peilin edessä. -- Jos te suututte, niin voitte sairastua jälleen. Käykäämme mieluummin illalliselle, se on paljon parempi, minä kuolen nälkään. Marguerite painoi kelloa, istui sitten pianon ääreen ja alkoi puoliääneen laulaa erästä kevytmielistä laulua, jonka säestys ei tuottanut hänelle vaikeuksia. Gaston tunsi laulun ja alkoi myöskin laulaa. -- Älkää viitsikö laulaa tuollaisia säädyttömiä lauluja, sanoin minä pyytäen Margueritelle. -- Oh, kuinka te olette siveellinen! vastasi hän hymyillen ja ojensi minulle kätensä. -- En sano sitä itseni tähden, vaan teidän. Marguerite teki liikkeen ikäänkuin tahtoen sanoa: -- Oh, minä olen jo aikoja sitten herennyt olemasta siveellinen, minä. Samassa saapui Nanine. -- Onko illallinen valmis? kysyi Marguerite. -- On, neiti, tuossa paikassa. -- Tosiaankin, sanoi Prudence minulle, -- tehän ette ole vielä nähnyt huoneustoa; tulkaa minä näytän sen teille. Marguerite seurasi meitä hetkisen tuossa ihanassa huoneustossa, mutta kutsui sitten Gastonin luoksensa ja läksi hänen kanssaan ruokasaliin katsomaan oliko illallinen valmis. -- Kuulkaa, sanoi Prudence kovalla äänellä, ottaen eräältä hyllyltä saksilaisen porsliiniesineen, -- en ole tietänyt, että teillä on tämä pieni mies. -- Mikä? kysyi Marguerite. -- Tämä pieni paimen, joka pitää kädessään linnunhäkkiä. -- Ottakaa se, jos se teitä miellyttää. -- Oh, on synti anastaa se teiltä. -- Ajattelin antaa sen kamaripalvelijattarelleni, sillä se on mielestäni kauhistuttava; mutta koska te pidätte siitä, niin ottakaa se. Prudencen huomio kiintyi lahjaan, eikä siihen tapaan, jolla se annettiin. Hän pani syrjään paimenensa ja vei minut sitten pukuhuoneeseen, missä näytti minulle kahta seinällä riippuvaa pienoismuotokuvaa. -- Tämä on kreivi G..., sanoi hän. -- Hän oli kovin rakastunut Margueriteen; hän juuri "keksi" hänet. Tunnetteko hänet? -- En. Ja tämä tässä? kysyin minä osoittaen toista muotokuvaa. -- Hän on pikku vicomte L..., jonka täytyi matkustaa pois. -- Miksi niin? -- Siksi, että hän joutui häviön partaalle. Hän oli mielettömästi rakastunut Margueriteen. -- Ja Marguerite rakasti kai myöskin paljon häntä. -- Hän on niin kummallinen, ei hänestä koskaan tiedä mitään varmaa. Samana päivänä, kun vicomte matkusti oli Marguerite tapansa mukaan teatterissa, ja kuitenkin hän itki, kun he sanoivat jäähyväiset toisilleen. Samassa saapui Nanine ja ilmoitti, että illallinen oli valmis. Kun me astuimme ruokasaliin, seisoi Marguerite nojaten seinään, ja Gaston piti häntä käsistä ja puhui hänelle kuiskaten. -- Sinä olet hullu, vastasi Marguerite hänelle, -- sinä tiedät hyvin, etten tahdo kuulla siitä. Sitten kun on kaksi vuotta tuntenut minun kaltaiseni naisen, ei tulla pyytämään lupaa saada ruveta hänen rakastajattarekseen. Me, me annamme itsemme joko heti, tahi ei koskaan. Kas niin, hyvä herrasväki, nyt me käymme illalliselle. Hän irroittautui Gastonista, tarjosi hänelle paikan oikealla puolellaan, minulle vasemmalla, ja sanoi sitten Naninelle: -- Ennenkuin te istutte, niin sanokaa keittäjättärelle, että hän ei saa avata, jos ovikello soi. Tämä käsky annettiin kello yksi yöllä. Noilla illallisilla naurettiin, syötiin ja juotiin paljon. Jonkun ajan kuluttua oli remu saavuttanut sopivaisuuden rajan, ja sukkeluuksia, jotka eräänlaisia seurapiirejä huvittavat, mutta jotka aina likaavat suun, joka niitä sanoo, kuului tuon tuostakin Naninen, Prudencen ja Margueriten suureksi riemuksi. Gastonilla oli tavattoman hauska; hän oli hyväsydäminen poika, mutta aikaiset huonot tavat olivat pilanneet hänet. Hetkisen olin valmis karkaisemaan itseni, antautumaan hetken huumaukseen, ottamaan osaa tuohon remuun, joka näytti kuuluvan yhtenä ruokalajina illallisiin. Mutta vähitellen erottauduin hälinästä, lasini jäi koskemattomaksi, ja mieleni muuttui melkein surulliseksi, nähdessäni tuon kauniin, nuoren olennon juovan, puhuvan kuin toriakka, ja nauravan sitä vallattomammin kuta rivompia asioita puhuttiin. Mutta tuossa iloisuudessa ja tuossa puhetavassa ja juomisessa, joka toisissa pöytäkumppaneissani epäilemättä johtui siveettömyydestä ja tavasta, luulin näkeväni Margueriten tarpeen etsiä unhoitusta, ja minä laskin tuon kaiken kuumeen ja ärtyneen hermoston konttoon. Joka kerta, kun hän oli tyhjentänyt samppanjalasin nousi hänen poskilleen kuumeinen punerrus, ja ennen illallista puhjennut lievä yskä kävi nyt niin ankaraksi, että hänen täytyi nojata päänsä tuolin selkämystään ja painaa molemmat kätensä rintaansa vasten joka kerta kun hän yskäsi. Kärsin, ajatellessani, kuinka turmiollisesti tällainen jokapäiväinen elostelu vaikuttikaan hänen raihnaiseen ruumiiseensa. Lopulta tapahtui se mitä olin pelolla aavistanut. Illallisen loppupuolella sai Marguerite ankaramman yskäkohtauksen kuin kaikki edelliset. Hän muuttui purppuran punaiseksi, sulki tuskasta silmänsä ja vei huulilleen ruokaliinan, joka värjääntyi veripisaroista. Silloin hän nousi tuoliltaan ja kiiruhti pukuhuoneeseensa. -- Kuinka on Margueriten laita? kysyi Gaston. -- Hän on nauranut liiaksi ja sylkee nyt verta, vastasi Prudence. -- Oh, ei se merkitse mitään, sellaista tapahtuu hänelle joka päivä. Hän tulee kyllä takaisin. Antaa hänen olla yksikseen, hän pitää siitä eniten. Mitä minuun tulee, niin en voinut hillitä itseäni, vaan läksin, Prudencen ja Naninen hämmästyksestä ja huudoista huolimatta, etsimään Margueritea. Huonetta, jonne Marguerite oli paennut, valaisi ainoastaan yksi, pöydällä oleva kynttilä. Hän lepäsi sohvalla taaksepäin nojautuneena, aukinapitetuin puvuin, toinen käsi sydämellä, toinen riippuen velttona. Pöydällä oli puoleksi vedellä täytetty, hopeinen pesuvati, ja vedessä näkyi verijuovia. Marguerite oli aivan kalpea, hänen suunsa oli puoleksi auki ja hän hengitti läähättäen. Välistä kohotti hänen rintaansa syvä huokaus, joka näytti tuottavan hänelle huojennusta ja hetkellistä hyvinvointia. Menin hänen luokseen, ilman että hän liikutti vähääkään itseään, istuin ja tartuin siihen käteen, joka riippui velttona. -- Ah! Tekö se olette? sanoi hän hymyillen. Minä mahdoin näyttää peräti liikutetulta, sillä hän lisäsi: -- Oletteko ehkä tekin sairas? -- En. Mutta te, te kärsitte vielä? -- En paljoa, vastasi hän, kuivaten nenäliinallaan kyyneleet, jotka yskä oli nostattanut silmiin. -- Olen jo tottunut tähän. -- Te tapatte itsenne, neiti, sanoin minä liikutetulla äänellä; -- tahtoisin olla ystävänne, sukulaisenne, estääkseni teitä tällä tavalla vahingoittamasta itseänne. -- Oh, ei maksa vaivaa olla levoton, vastasi hän miltei katkerasti, -- näettehän, etteivät toisetkaan siitä välitä. He tietävät, nimittäin, että tämä ei ole autettavissa. Sitten hän nousi, otti kynttelin, asetti sen uunille ja katsoi peiliin. -- Kuinka kalpea minä olen! sanoi hän, napittaen jälleen pukunsa ja järjestäen hiuksiaan. -- Hui hai! Menkäämme jälleen pöytään. Tuletteko? Minä en hievahtanut paikaltani. Hän huomasi, että kohtaus oli tehnyt minuun järkyttävän vaikutuksen, sillä hän astui luokseni, ojensi minulle kätensä ja sanoi: -- Kas niin, tulkaa nyt. Tartuin hänen käteensä, vein sen huulilleni ja kostutin sitä kahdella, kauan pidätetyllä kyyneleellä. -- Oh, millainen lapsi te olette! sanoi hän ja istahti viereeni; -- tehän itkette! Mikä teidän on? -- Olen teidän mielestänne kovin tyhmä, mutta, se, minkä äsken näin koski minuun tavattomasti. -- Te olette kovin hyvä! Mutta mitä te tahdotte? Minä en voi nukkua, ja minun täytyy saada hieman huvitella. Ja muuten, yksi enemmän tahi vähemmän minun kaltaisiani, mitä se tekee! Lääkärit sanovat, että veri, jota minä yskin, tulee kurkkutorven haaroista. Olen uskovinani heitä, siinä kaikki mitä voin tehdä. -- Kuulkaa, Marguerite, sanoin minä silloin vastustamattoman ylitsepursuvalla tunteella, -- en tiedä mikä vaikutusvalta teillä mahdollisesti on oleva elämääni, mutta sen tiedän, että tällä hetkellä ei ole ainoatakaan ihmistä, joka kiinnittäisi siihen määrään mieltäni kuin te, ei edes oma sisareni. Ja niin on ollut asianlaita siitä lähtien, kun teidät ensi kerran näin. No niin, taivaan nimessä, hoitakaa itseänne älkääkä viettäkö enää tällaista elämää. -- Jos hoitaisin itseäni, niin kuolisin. Kuumeentapainen elämä juuri pitää minut hengissä. Muuten, mitä hoitamiseen tulee, niin sen voivat tehdä sellaiset naiset, joilla on perhe ja ystäviä. Mutta me, niinpian kuin me emme enää voi tyydyttää rakastajiemme turhamaisuutta ja haluja, jättävät he meidät, ja pitkiä päiviä seuraa silloin pitkät illat. Minä kyllä tiedän, sillä olin kaksi kuukautta vuoteessa, ja kolmen viikon kuluttua ei kukaan enää käynyt luonani. -- Totta kyllä, etten merkitse teille mitään, sanoin minä, -- mutta jos tahtoisitte, hoitaisin teitä kuin veli, en jättäisi teitä, ja minä parantaisin teidät. Sitten kun tulisitte jälleen terveeksi, voisitte, jos niin haluaisitte, alkaa jälleen viettää entistä elämäänne; mutta minä olen varma siitä, että te valitsisitte mieluummin rauhallisen elämän, joka tekisi teidät onnellisemmaksi ja säilyttäisi kauneutenne. -- Niin te ajattelette nyt tänä iltana, siksi, että alkohooli tekee teidät surumieliseksi; mutta teillä ei riittäisi kärsivällisyyttä niin paljoon. -- Sallikaa minun palauttaa mieleenne, Marguerite, että te olitte kaksi kuukautta vuoteen omana, ja tuona aikana kävin joka päivä tiedustelemassa vointianne. -- Se on totta, mutta miksi te ette tullut luokseni? -- Siksi etten tuntenut teitä vielä silloin. -- Kainostellaanko minun tapaisiani naisia? -- Naisia kainostellaan aina; se on ainakin minun mielipiteeni. -- Te siis hoitaisitte minua? -- Niin. -- Te olisitte luonani joka päivä? -- Niin. -- Vieläpä öisinkin? -- Sikäli kuin en ikävystyttäisi teitä. -- Ja miksi nimitätte tätä? -- Myötätunnoksi. -- Ja mistä tämä myötätunto johtuu? -- Vastustamattomasta mieltymyksestä teihin. -- Oletteko siis rakastunut minuun? Sanokaa se heti, se on paljon yksinkertaisempaa. -- Mahdollista kyllä; mutta jos minun on sanottava se teille, niin ei se ainakaan tapahdu tänään. -- Olisi parasta, ett'ette koskaan sanoisi sitä. -- Miksi niin? -- Siksi, että se tuottaisi vain kaksi seurausta. -- Ja ne olisivat? -- Joko minä tahtoisin päästä teistä, jolloin suuttuisitte minuun, tahi vastaisin myöntyvästi, ja te saisitte minusta surkean rakastajattaren; nainen, joka on hermostunut, sairas, surumielinen tahi myöskin iloinen tavalla, joka on surullistakin surkeampi, nainen, joka yskii verta ja joka tuhlaa satatuhatta francsia vuodessa -- sellainen nainen voi sopia jollekin vanhalle, rikkaalle miehelle, kuten esimerkiksi herttualle, mutta tuottaisi paljon ikävyyttä teidän kaltaisellenne nuorelle miehelle, ja todistuksena siitä on se, että kaikki minun nuoret rakastajani ovat sangen pian jättäneet minut. Minä en vastannut mitään; kuuntelin ainoastaan. Tuo avomielisyys, joka miltei tuntui tunnustukselta, tuo kiusallinen, kullalla verhottu elämäntapa, jonka todellisuudelle tuo tyttöparka koetti etsiä unhoitusta elostelussa, huumauksessa ja valvomisessa, kaikki tuo vaikutti minuun niin syvästi, etten saanut sanaakaan suustani. -- Kas niin, jatkoi Marguerite, -- nyt olemme puhuneet kylliksi lapsellisuuksia. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja palatkaamme jälleen ruokasaliin. Heidän ei tarvitse saada tietää syytä viipymiseemme. -- Menkää, jos teitä haluttaa, mutta pyydän, että sallitte minun jäädä tänne. -- Miksi niin? -- Siksi, että teidän iloisuutenne tuottaa minulle liian paljon tuskia. -- No, hyvä, olen sitten surullinen. -- Kuulkaa, Marguerite, sallikaa minun sanoa teille eräs asia, joka kaiketi on teille usein sanottu, mutta jonka monenkertainen kuuleminen on estänyt teitä uskomasta sitä. Se ei liioin ole vähemmin totta, enkä minä kenties ole koskaan uudistava sitä. -- Ja se on?... sanoi Marguerite hymyillen ja muistuttaen nuorta äitiä, joka kuuntelee lapsensa lörpötyksiä. -- Se on, että kun olin nähnyt teidät, valloititte te, en tiedä miksi tahi miten, sijan minun elämässäni, että minä turhaan koetan karkoittaa kuvaanne ajatuksistani, jonne se kuitenkin aina palaa; että, kun minä tänään, kahden vuoden kuluttua, näin teidät uudestaan, te saitte entistä suuremman vallan ylitseni; ja vihdoin, että, kun te nyt olette ottanut minut vastaan ja minä tunnen teidät ja kaiken teissä ilmenevän harvinaisuuden, olette te käynyt minulle välttämättömäksi, ja että minä tulen hulluksi, en ainoastaan siitä, että te ette rakasta minua, vaan myöskin siitä, ettette anna minun rakastaa teitä. -- Mutta, onneton, te olette niin ollen hyvin rikas? Ettekö tiedä, että minä tuhlaan kuusi à seitsemän tuhatta francsia kuukaudessa, ja että se on käynyt minulle välttämättömyydeksi; ettekö, ystävä parka, sitten tiedä, että saattaisin teidät käden käänteessä perikatoon ja että omaisenne asettaisivat teidät holhouksen alle, kun he saisivat tietää, että elätte minun kaltaiseni naisen kanssa. Rakastakaa minua kernaasti hyvänä ystävänä, mutta ei muuna. Käykää luonani ja me nauramme ja lörpöttelemme, mutta älkää luullotelko itsellenne, että minä olen parempi kuin mitä itse asiassa olen. Teillä on hyvä sydän, te tahdotte, että teitä rakastetaan, mutta te olette aivan liian herkkätunteinen ja nuori meidän maailmaamme. Ottakaa itsellenne naimisissa oleva nainen. Te näette, että olen kiltti tyttö ja että puhun teille aivan avomielisesti. _Ensi osan loppu_. TOINEN OSA. KYMMENES LUKU. -- Mutta, hyvänen aika, mitä te oikeen teette? huusi Prudence, joka tietämättämme oli ilmestynyt kynnykselle. -- Me puhumme järkeä, vastasi Marguerite, -- jättäkää meidät vielä hetkiseksi rauhaan, sitte me tulemme. -- Hyvä, hyvä, puhukaa lapsukaiset, puhukaa, sanoi Prudence ja poistui sulkien oven perässään. -- On siis sovittu, että te ette rakasta minua, sanoi Marguerite, jäätyämme kahden kesken. -- Minä matkustan. -- Olemmeko tulleet niin pitkälle? Olin mennyt liian pitkälle voidakseni enää perääntyä, ja sitäpaitsi saattoi tuo tyttö pääni aivan pyörälle. Tuo sekoitus iloisuutta, surumielisyyttä, siveellisyyttä ja siveettömyyttä, tuo hänen vaikutuksille herkäksi tekevä tautinsa ja hermoston ärtyneisyytensä, kaikki se antoi minun ymmärtää, että jollen heti alusta pitäen saanut valtoihini tuota kevytmielistä, helposti unohtuvaa luonnetta kadottaisin hänet ainiaaksi. -- Kuulkaa, te puhutte siis tosissanne? sanoi hän. -- Niin, täydellä todella. -- Mutta miksi ette ole sanonut minulle tätä aikaisemmin? -- Koska olisin voinut sanoa sen teille? -- Päivää myöhemmin kun teidät esitettiin minulle Ooppera Comiquessa. -- Luulen, että olisin saanut huonon vastaanoton, jos silloin olisin tullut luoksenne. -- Miksi niin? -- Siksi, että käyttäydyin niin tyhmästi edellisenä iltana. -- Se on totta. Mutta te rakastitte minua kuitenkin jo silloin. -- Niin. -- Mikä ei estänyt teitä menemästä rauhallisesti nukkumaan näytännön jälkeen. Tuollaiset voimakkaat rakastumiset kyllä tunnetaan. -- Te luultavasti erehdytte. Tiedättekö mitä sinä iltana tein? Odotin teitä kahvila Anglais'n portilla. Seurasin vaunua, joka vei teidät ja kolme ystäväänne sieltä, ja kun näin teidän astuvan niistä ja nousevan yksin asuntoonne, tunsin sanomatonta onnea. Marguerite purskahti nauruun. -- Mille te nauratte? kysyin minä. -- Ei millekään. -- Pyydän, vastatkaa minulle, muuten luulen, että te yhä edelleen pidätte minua pilkkananne. -- Ettekö suutu? -- Onko minulla oikeus suuttua teihin? -- No niin! Menin hyvällä syyllä yksin kotiini. -- Kuinka niin? -- Minua odotettiin siellä. Vaikka olisin saanut häneltä veitsen piston, ei se olisi koskenut minuun niin. Nousin ja ojensin hänelle käteni: -- Hyvästi. -- Minä arvasin, että te suuttuisitte, sanoi Marguerite. -- Miehillä on raivo saada tietää sellaista mikä tuottaa heille tuskaa. -- Mutta minä vakuutan teille, sanoin minä kylmästi ikäänkuin tahtoen osoittaa hänelle, että ikuisiksi ajoiksi olin parantunut intohimostani, ja minä vakuutan teille, että en ole suuttunut. Se, että joku odotti teitä, oli yhtä luonnollista kuin sekin, että minä lähden täältä kello kolme aamulla. -- Ehkä teilläkin on joku kotona odottamassa? -- Ei, mutta minun täytyy lähteä. -- Hyvästi siis. -- Te lähetätte minut pois. -- En suinkaan. -- Miksi te kiusaatte minua näin? -- Kuinka niin? -- Te sanoitte, että joku odotti teitä. -- Minä en voinut olla nauramatta, ajatellessani, että te olitte onnellinen, nähdessänne minut menevän yksin kotiin, johon minulla oli niin hyvä syy. -- Lapsellisuus tuottaa usein iloa, ja on väärin häiritä tuota iloa, etenkin kun voi, antamalla sen jatkua, tehdä iloitsevan vieläkin onnellisemmaksi. -- Kenen kanssa te luulette olevanne tekemisissä? Minä en ole mikään pyhimys enkä herttuatar. En ole tuntenut teitä ennenkuin tänään, enkä ole velvollinen tekemään teille tiliä menettelystäni. Olettaen, että minusta jonakin päivänä tulee teidän rakastajattarenne, täytyy teidän muistaa, että minulla on ennen teitä ollut muita rakastajia. Jos te jo ennakolta osoitatte mustasukkaisuutta, niin mitä sitten myöhemmin onkaan tapahtuva, jos tuo "myöhemmin" nyt sitten on lainkaan tuleva! Te olette verraton! -- Siksi, että kukaan ei ole rakastanut teitä niinkuin minä teitä rakastan. -- No niin, suoraan puhuen, rakastatteko minua todellakin niin suunnattomasti? -- Niin paljon kuin rakastaa voin. -- Ja sitä on jatkunut aina... -- Aina siitä lähtien, kun kolme vuotta sitten näin teidän astuvan vaunuistanne Pörssitorilla. -- Tiedättekö, se on sangen kaunista. No, hyvä, millä minä voin palkita suuren rakkautenne? -- Teidän täytyy rakastaa minua hiukan, sanoin minä, sydämeni jyskyttäessä niin rajusti, että tuskin saatoin puhua, sillä Margueriten ilvehtivästä hymystä huolimatta olin tuntevinani, että tuo kauan kaipaamani hetki lähestyi. -- No hyvä. Mutta herttua? -- Mikä herttua? -- Vanha, mustasukkainen suojelijani. -- Hän ei saa tietää mitään. -- Mutta jos hän saa tietää? -- Silloin hän antaa teille anteeksi. -- Ei anna. Hän hylkää minut, ja kuinka minun sitten käy? -- Mutta uskallattehan te panna itsenne alttiiksi erään toisenkin takia. -- Mistä te sen tiedätte? -- Siitä, että te kielsitte päästämästä ketään sisälle tänä yönä. -- Se on totta, mutta tuo toinen on tosi ystäväni. -- Josta ette näy suuria välittävän, koska annatte sulkea häneltä ovenne tällaiseen aikaan. -- Teillä ei pitäisi olla syytä moittia minua siitä, koska se tapahtui siksi, että otin vastaan teidät, teidät ja ystävänne. Olin vähitellen lähestynyt Margueritea ja kiertänyt käteni hänen vartalonsa ympäri, ja tunsin nyt hänen notkean ruumiinsa nojaavan käsiäni vasten. -- Jos te tietäisitte kuinka teitä rakastan, kuiskasin minä. -- Onko se totta? -- Vannon sen teille. -- Hyvä, jos te lupaatte tehdä kaikki mitä minä tahdon, sanomatta sanaakaan, tekemättä pienintäkään huomautusta ja kysymättä mitään, niin ehkä rakastan teitä. -- Lupaan kaikki mitä tahdotte. -- Mutta sanon teille etukäteen, että tahdon vapauden toimia mieleni mukaan, tarvitsematta tehdä vähintäkään tiliä teille. Olen aina etsinyt nuorta, tahdotonta miestä, joka olisi epäluulottomasti rakastunut ja jota voisi rakastaa ilman oikeutta, mutta en ole koskaan löytänyt sellaista. Miehet eivät ole koskaan tyytyväisiä, vaan vaativat että rakastajatar tekee tiliä nykyidestä, menneisyydestä ja vieläpä tulevaisuudestakin. Sitä mukaa kuin he tottuvat häneen, tahtovat he hallita häntä, ja jos he saavat kaikki mitä tahtovat, tulevat he vain entistä vaativaisemmiksi. Jos minä nyt päätän ottaa itselleni uuden rakastajan, niin toivon, että hänellä on kolme harvinaista ominaisuutta: luottavaisuutta, alistuvaisuutta ja hienotunteisuutta. -- Hyvä! Olen kaikkea mitä tahdotte. -- Sen saamme nähdä. -- Ja koska saamme nähdä? -- Myöhemmin. -- Miksi myöhemmin? -- Siksi, sanoi Marguerite, irroittautuen minusta ja ottaen suuresta vihosta punaisen kamelian, jonka pisti napinreikääni, -- siksi, ettei aina voi panna täytäntöön sopimusta samana päivänä kuin on sen allekirjoittanut. Sen oli helppo ymmärtää. -- Ja koska saan jälleen nähdä teidät? kysyin minä ja puristin häntä kädestä rintaani vasten. -- Silloin kun tämä kamelia muuttaa väriä. -- Ja koska se muuttaa väriä? -- Huomen illalla yhdentoista ja kahdentoista välillä. Oletteko nyt tyytyväinen. -- Ja sitä te kysytte. -- Ei sanaakaan tästä ystävällenne tahi Prudencelle tahi kenellekään muulle. -- Lupaan sen. -- Suudelkaa nyt minua, ja lähtekäämme sitten ruokasaliin. Hän tarjosi minulle huulensa, silitti hiuksensa, ja me läksimme huoneesta, hän laulaen ja minä puolihulluna. Salissa hän pysähtyi ja kuiskasi: -- Arvelette varmaankin, että on merkillistä kuinka pian minä olin valmis myöntymään; tiedättekö mistä se johtuu? Siitä, jatkoi hän, tarttuen käteeni ja painaen sen sydäntään vasten, jolloin tunsin sen voimakkaat, nopeat lyönnit, -- se johtuu siitä, että koska minun elinaikani on lyhempi kuin toisten, niin olen päättänyt elää sen nopeammin. -- Minä pyydän, älkää puhuko enää tuolla tavalla. -- Oh, lohduttakaa itseänne, jatkoi hän nauraen. -- Niin lyhyt kuin elinaikani lieneekin, niin elän kuitenkin kauemmin kuin mitä te olette minua rakastava. Ja hän astui laulaen ruokasaliin. -- Missä on Nanine? kysyi hän, nähtyään, että Gaston ja Prudence olivat kahden huoneessa. -- Hän nukkuu teidän huoneessanne, odottaen, että kävisitte levolle, vastasi Prudence. -- Tyttö parka! Kas niin, hyvät herrat, lähtekää nyt, on jo aika. Kymmenen minuuttia myöhemmin me läksimme, Gaston ja minä. Marguerite puristi hyvästellessä kättäni. Prudence jäi vielä hänen luokseen. -- No niin, sanoi Gaston kun pääsimme kadulle, -- mitä te sanotte Margueritesta? -- Hän on enkeli, ja minä olen hulluna häneen. -- Aavistin sen; sanoitteko sen hänelle? -- Sanoin. -- Ja lupasiko hän uskoa teitä? -- Ei. -- Prudencen laita on toisin. -- Lupasiko hän teille jotakin? -- Enemmän kuin jotakin, ystäväni! Kukapa uskoisi, että tuo pikku Duvernoy on vielä niin hyvin säilynyt. YHDESTOISTA LUKU. Armand vaikeni päästyään näin pitkälle. -- Tahdotko sulkea ikkunan? sanoi hän, -- minua alkaa viluttaa. Minä menen sillä aikaa vuoteeseen. Suljin ikkunan. Armand, joka oli vielä sangen heikko, riisui aamutakin yltään ja asettui vuoteeseen. Hän näytti väsyneeltä. -- Sinä olet ehkä puhunut liian paljon, sanoin minä. -- Tahdotko, että minä poistun, jotta voit nukkua? Voit sitten jonakin toisena päivänä kertoa lopun tuosta tarinasta. -- Ikävystyttääkö se ehkä sinua? -- Päinvastoin. -- Silloin minä jatkan. Vaikka jätätkin minut yksin, niin en kuitenkaan voi nukkua. -- Kun minä saavuin kotiini, jatkoi hän, tarvitsematta muistella, niin elävästi oli hänellä mielessä kaikki nuo seikat, -- en käynyt nukkumaan; istuuduin miettimään päivän seikkailua. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja odottamatta, että tosiaan luulin uneksineeni. Ensimäinen vaikutelma, jonka olin saanut tulevasta rakastajattarestani, oli ollut niin voimakas, että se yhä piti minua vallassaan. Jatkuvassa itsepäisyydessäni en tahtonut nähdä hänessä samanlaista tyttöä kuin muut hänen kaltaisensa, ja kaikille miehille ominaisella turhamaisuudella olin valmis uskomaan, että hän tunsi minua kohtaan samanlaista mieltymystä kuin minä häntä kohtaan. Kuitenkin havaitsin monta kielteistä seikkaa, ja minä olin usein kuullut kerrottavan, että Margueriten rakkaudesta oli tullut enemmän tahi vähemmän kallis kauppatavara, vuodenajan mukaan. Mutta toiselta puolen, kuinka sovittaa nuo huhut kreivin yhä jatkuviin, tuloksettomiin käynteihin? Voi sanoa, että kreivi ei miellyttänyt häntä, ja että, kun herttua piti häntä niin loistavasti yllä, hän tahtoi mieluummin ottaa, jos hän kerran rakastajan halusi, sellaisen, joka häntä miellytti. Miksi, miksi hän ei silloin valinnut, kaunista, sukkelaa ja rikasta Gastonia, vaan minut, joka olin hänestä ollut niin naurettava, kun hän ensi kerran minut näki? Mutta totta myöskin, että yksi ainoa minuutti voi vaikuttaa enemmän kuin koko vuoden käynnit. Kaikista illallisvieraista olin minä ainoa, joka kävin levottomaksi silloin, kun hän läksi pöydästä. Seurasin häntä, olin niin liikutettu, etten voinut sitä peittää, ja minä itkin suudellessani hänen kättänsä. Tämä seikka ynnä se, että olin joka päivä käynyt hänen luonaan hänen sairastaessaan oli ehkä saattanut hänet näkemään minussa toisenlaisen miehen kuin ne, joita hän tähän saakka oli tuntenut; ja ehkä hän ajatteli, että hän saattoi rakkauden tähden, joka ilmeni sillä tavalla, tehdä sen minkä hän oli tehnyt niin usein, ett'ei sillä ollut enää mitään merkitystä hänen silmissään. Kaikki nämä olettamukset olivat sangen todennäköisiä; mutta olivat syyt mitkä tahansa hänen suostumukseensa, eräs asia oli joka tapauksessa varma, nim. se, että hän oli suostunut. Sinä yönä en sulkenut silmiäni. Minä en itse tuntenut itseäni; olin melkein hullu. Toisinaan arvelin, etten ollut kyllin kaunis, kyllin rikas tahi hieno omistaakseni sellaisen naisen; toisinaan tunsin ylpeyttä ajatellessani tuota omistamista. Sitten minä aloin pelätä, että Margueriten mieltymys minuun oli vain hetken oikku, ja tuntien ennakolta, että pikainen loppu tekisi minut onnettomaksi, ajattelin, että oli parasta olla menemättä hänen luokseen, matkustaa pois ja kirjoittaa hänelle epäilyksistäni. Sitten minä siirryin määrättömiin toiveisiin, rajattomaan luottamukseen. Tein uskomattomia tulevaisuudensuunnitelmia; sanoin itselleni, että tuo nainen saisi kiittää minua henkisestä ja ruumiillisesta parantumisestaan, että viettäisin koko elämäni yhdessä hänen kanssaan, ja että hänen rakkautensa tekisi minut onnellisemmaksi kuin kaikkein puhtain ja viattomin rakkaus. Niin, en voi muistaa niitä tuhansia ajatuksia, jotka nousivat sydämestä päähäni ja vähitellen sammuivat uneen, johon aamulla vaivuin. Kun heräsin, soitti kello kahta. Ilma oli verraton ja minusta tuntui kuin elämä ei olisi koskaan näyttänyt niin kauniilta ja täyteläiseltä. Eilispäivän muistot palasivat jälleen, varjottomina, esteettöminä ja illan suloisten toiveitten kyllästyttäminä. Pukeuduin nopeasti. Olin tyytyväinen ja tunsin pystyväni parhaisiin tekoihin. Tuon tuostakin hypähti sydämeni rinnassani ilosta ja rakkaudesta. En välittänyt enää niistä syistä, jotka ennen nukahtamistani olivat tehneet minut levottomaksi; näin ainoastaan päämäärän, ajattelin ainoastaan hetkeä, jolloin taas saisin nähdä Margueriten. Minun oli mahdoton pysyä kotona. Huoneeni osoittautui liian pieneksi onnelleni, tarvitsin koko luonnon. Läksin ulos. Sivuutin d'Antin kadun. Margueriten vaunut odottivat hänen portaidensa edessä; läksin Champs Elysées'elle. Rakastin kaikkia ihmisiä, jotka vastaani tulivat, tuttuja ja tuntemattomia. Kuinka hyväksi rakkaus tekeekään ihmisen! Kun olin tunnin ajan harhaillut puistossa, näin kaukaa Margueriten vaunut; en tuntenut niitä, vaan aavistin. Juuri kun vaunujen piti kääntyä Champs-Elysées'en kulmassa, pysähdytti Marguerite ne, ja eräs nuori mies läksi lähellä olevasta herrajoukosta keskustelemaan hänen kanssaan. He juttelivat hetkisen; sitten palasi tuo nuori mies toveriensa luo ja vaunut vierivät eteenpäin; olin tällä välin lähestynyt herrajoukkoa, ja näin, että mies, joka oli puhellut Margueriten kanssa, oli kreivi G..., jonka kuvan Prudence oli näyttänyt minulle ja sanonut olevan henkilön, jota Marguerite sai kiittää asemastaan. Häneltä oli Marguerite käskenyt sulkea oven edellisenä iltana, otaksuin, että hän oli pysähdyttänyt vaunut selittääkseen kreiville syyn menettelyynsä; ja minä toivoin samalla, että hän olisi keksinyt jonkun uuden tekosyyn kreiviä varten täksi illaksi. Minulla ei ole aavistustakaan kuinka loppu osa päivästä kului; kävelin, tupakoin, juttelin, mutta kello kymmenen aikaan illalla en muistanut vähääkään siitä mitä olin sanonut tahi keitä olin tavannut. Kaikki mitä muistan on, että palasin kotiin, kulutin kolme tuntia pukemiseen ja katsoin ainakin sata kertaa kelloani. Kun se osoitti puolta yhtätoista katsoin ajan sopivaksi ja läksin. Saavuttuani d'Antin kadulle, vilkaisin Margueriten ikkunoihin. Ne oli valaistu. Soitin ja kysyin portinvahdilta oliko neiti Gautier kotona. Hän vastasi, ettei neiti koskaan tullut kotiin ennen kello yhtätoista. Katsahdin kelloani ja huomasin, että olin tarvinnut ainoastaan viisi minuuttia, kulkeakseni tuon pitkän matkan. Aloin kävellä edestakaisin tuolla autiolla kadulla. Puolen tunnin kuluttua saapui Marguerite. Hän astui vaunuista ja katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin. Vaunut vierivät pois, sillä talli ei sijainnut siinä talossa. Juuri kun Marguerite aikoi soittaa kelloa, astuin minä esille ja sanoin: -- Hyvää iltaa. -- Ah, tekö se olette? sanoi hän äänellä, josta ei suuresti kuvastunut iloa jälleennäkemisen johdosta. -- Olette antanut minulle luvan saapua luoksenne tänään. -- Se on totta; olin unohtanut sen kokonaan. Tuo vastaus kumosi kaikki toivomukseni. Aloin kuitenkin vähitellen tottua hänen tapoihinsa, enkä sentähden poistunut, kuten muussa tapauksessa epäilemättä olisin tehnyt. Me menimme sisälle. Nanine oli jo avannut oven. -- Eikö Prudence ole vielä tullut? kysyi Marguerite. -- Ei, neiti. -- Menkää sanomaan, että heti kun hän saapuu täytyy hänen tulla tänne. Mutta sammuttakaa ensin salissa. Jos joku tulee niin vastatkaa, että minä en ole vielä palannut kotiin, enkä palaakaan koko iltana. Saattoi selvästi huomata, että hänellä oli muuta mielessä ja että hän ehkä piti tuloani sopimattomana. Minä en tietänyt mitä tehdä tahi sanoa. Marguerite meni makuuhuoneeseensa; minä jäin siihen missä olin. -- Tulkaa, sanoi hän. Hän riisui hattunsa ja samettitakkinsa ja viskasi ne sängyn päälle, sitten hän vaipui nojatuoliin takkavalkean ääreen, joka paloi aina, ja sanoi, leikkien kellonperiensä kanssa: -- Kas niin! Mitä uutta teillä on minulle kerrottavana? -- Ei mitään, paitsi sitä, että olen tehnyt väärin tullessani tänne tänä iltana. -- Miksi niin? -- Siksi, että te näytte olevan ärtyneellä mielellä, ja että minä epäilemättä ikävystytän teitä. -- Ette te minua ikävystytä; mutta minä olen sairas, olen kärsinyt koko päivän, en ole nukkunut ja minulla on kauhea päänkivistys. -- Tahdotteko, että lähden tieheni, jotta pääsette levolle? -- Oh, te voitte jäädä; jos tahdon käydä levolle, niin voin tehdä sen siitä huolimatta. Samassa soi ovikello. -- Kukahan siellä on? sanoi hän kärsimättömästi. Hetkisen kuluttua soitettiin uudestaan. -- Kukaan ei suvaitse avata; minun on kai sitten tehtävä se itse. Hän nousi ja sanoi minulle: -- Odottakaa täällä. Sitten hän meni eteiseen ja avasi oven. Minä kuuntelin. Henkilö, jolle hän avasi, pysähtyi ruokasaliin. Ensimäisestä sanasta tunsin hänet nuoreksi kreivi N...ksi. -- Kuinka te voitte tänään? kysyi hän. -- Huonosti, vastasi Marguerite kuivasti. -- Häiritsenkö kenties teitä? -- Ehkä. -- Kuinka te otatte minut vastaan! Mitä minä olen teille tehnyt, rakas Marguerite? -- Te ette ole tehnyt minulle mitään, ystäväni. Olen sairas, minun täytyy käydä levolle, tehkää siis minulle se ilo, että menette tiehenne. Minua kiusaa sanomattomasti etten voi tulla kotiin iltasin ilman, että te viiden minutin perästä ilmestytte luokseni. Mitä te oikeastaan tahdotte? Että rupeaisin teidän rakastajattareksenne? Hyvä, olenhan jo sata kertaa sanonut teille ei, sanonut, että te ärsytätte minua kauheasti ja että voitte kääntyä jonkun toisen puoleen. Toistan tänään viimeisen kerran: minä en tahdo tietää teistä mitään; asia on siis päätetty; ja nyt hyvästi. Kas tuossa Nanine, hän valaisee teille. Hyvää yötä. Ja lisäämättä sanaakaan, kuulematta mitä tuo nuori mies sopersi, palasi Marguerite makuuhuoneeseen, jonka oven hän rajusti sulki. Nanine tuli miltei heti huoneeseen. -- Kuulkaa nyt, sanoi Marguerite hänelle, -- sinun täytyy aina sanoa tuolle tyhmeliinille, että minä en ole kotona tahi että minä en tahdo ottaa vastaan häntä. Minua todellakin väsyttää se, että alinomaa tullaan pyytämään minulta samaa asiaa, että luvataan maksaa ja sitten ollaan selvät. Jos ne, jotka aikovat antautua meidän alentavaan ammattiimme, tietäisivät millaista tämä on, niin he rupeaisivat ennemmin kamaripalvelijattariksi. Mutta ei; halu saada hienoja vaatteita, vaunuja ja jalokiviä houkuttelee heitä; uskotaan sitä mitä kuullaan, sillä prostitutioonilla on myöskin uskonsa, ja kulutetaan vähitellen sydän, ruumis ja kauneus; meitä pelätään kuin villipetoja, halveksitaan kuin hylkyjä, meillä on ympärillämme vain sellaisia, jotka ottavat enemmän kuin antavat, ja eräänä kauniina päivänä me kuolemme kuin koirat, kun ensin olemme turmelleet muita ja itse turmeltuneet. -- Kas niin, neiti, tyyntykää, sanoi Nanine, -- te olette kauhean hermostunut tänä iltana. -- Tämä puku kiusaa minua, sanoi Marguerite ja alkoi napittaa auki pukuaan; -- antakaa minulle kampausviitta. No, entä Prudence? -- Hän ei ole vielä tullut, mutta heti kun hän saapuu lähetän hänet tänne. -- Kas siinä myöskin yksi, sanoi Marguerite riisuen pukunsa ja vetäen ylleen valkoisen aamuviitan, -- kas siinä on myöskin yksi, joka kyllä löytää luokseni silloin, kun hän minua tarvitsee ja joka ei vapaaehtoisesti voi tehdä minulle palvelusta. Hän tietää, että minä odotan tuota vastausta tänä iltana, että minun täytyy saada se, että olen levoton, mutta minä olen varma siitä, että hän on lähtenyt huvittelemaan välittämättä vähääkään minusta. -- Ehkä hänelle on sattunut este. -- Tuokaa meille punssia. -- Se tekee neidin vielä pahemmaksi, sanoi Nanine. -- Sen parempi. Tuokaa vielä hedelmiä, piirakoita ja hiukan kananpoikaa, mutta heti, minä kuolen nälkään. Minkä vaikutuksen kohtaus teki minuun, on tarpeetonta kuvailla; ymmärrät sen kuitenkin hyvin. -- Teidän täytyy aterioida kanssani, sanoi hän, -- lukekaa jotakin odottaessanne; minä menen hetkeksi pukuhuoneeseeni. Hän sytytti kynttilät monihaaraisessa kynttiläjalassa, avasi oven ja katosi. Minä puolestani säälin tuon tytön elämää ja sääli lisäsi rakkauttani. Kävelin pitkin askelin edestakaisin huoneessa, kun Prudence samassa astui sisään. -- Ah, tekö se olette, sanoi hän; -- missä Marguerite on? -- Pukuhuoneessaan. -- Odotan häntä. Sanokaa, tiedättekö, että te miellytätte häntä paljon? -- En. -- Eikö hän ole sanonut sitä? -- Ei. -- Miksi te olette täällä? -- Tulin vieraskäynnille. -- Keskellä yötä? -- Miksi ei? -- Veitikka. -- Hän otti minut vastaan sangen huonosti. -- Kyllä hän ottaa teidät vastaan paremminkin. -- Niinkö luulette? -- Minulla on hänelle hyvä uutinen. -- Sepä hyvä. Hän on siis puhunut teille minusta? -- Eilen illalla, tahi oikeammin yöllä, kun te ja ystävänne olitte lähteneet... Niin, kuinka voi ystävänne? Eikö hänen nimensä ollut Gaston R...? -- Oli, vastasin minä hymyillen, muistaessani mitä Gaston oli uskonut minulle ja huomatessani, että Prudence tuskin tiesi hänen nimeään. -- Hän on kaunis poika; mitä hän omistaa? -- Hänellä on kaksikymmentäviisi tuhatta francsia korkoja vuodessa. -- Oh, todellakin! No niin, palataksemme teihin, Marguerite kysyi teistä kaikenmoista; hän tahtoi tietää kuka te olette, mitä te teette ja keitä teillä on ollut rakastajattarina, lyhyesti, kaikkea mitä teidän ikäisestänne miehestä voi kysellä. Sanoin hänelle kaiken minkä tiesin ja lisäsin, että te olette mainio poika, ja sillä hyvä. -- Kiitän teitä; mutta sanokaa minulle nyt, minkä tehtävän hän teille eilen antoi? -- Ei minkään; hän tahtoi vaan päästä kreivistä, vastasi Prudence; mutta tänään hän antoi minulle erään asian toimitettavakseni ja minä tulin nyt tuomaan siihen vastauksen. Samassa astui Marguerite pukuhuoneesta päässään soma yömyssy, joka oli koristettu keltaisilla silkkinauharuseteilla. Hän oli hurmaavan näköinen; jaloissa hänellä oli silkkitohvelit ja hän leikkasi par'aikaa kynsiään. -- No, sanoi hän nähtyään Prudencen, -- tapasitteko herttuan? -- Tapasin! -- Ja mitä hän sanoi? -- Hän antoi. -- Kuinka paljon? -- Kuusi tuhatta. -- Onko teillä ne? -- On. -- Näyttikö hän erikoiselta? -- Ei. -- Miesparka! Äänen sävyä, jolla nämä kaksi sanaa lausuttiin on mahdoton kuvata. Marguerite otti; nuo kuusi tuhannen francsin seteliä ja sanoi: -- Olipa jo aikakin. Tarvitsetteko rahaa, rakas Prudence. -- Rakas lapsi, tiedättehän, että kahden päivän kuluttua meillä on viidestoista, niin että tekisitte minulle palveluksen, jos lainaisitte kolme tahi neljä sataa francsia. -- Lähettäkää noutamaan rahat huomenna; on mahdoton saada enää tänä iltana vahetetuksi. -- Mutta älkää vaan unohtako. -- Rauhoittukaa; syöttekö illallista kanssamme? -- En, Charles odottaa minua kotona. -- Te olette siis yhä vielä yhtä hulluna häneen? -- Yhä vielä, rakkaani! Siis huomenna. Hyvästi Armand. Rouva Duvernoy poistui ja Marguerite avasi erään laatikon ja viskasi sinne rahat. -- Sallitte kai, että menen vuoteeseen? sanoi hän hymyillen ja lähestyi sänkyä. -- En ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä pyydänkin. Hän heitti syrjään pitsipeitteen vuoteelta ja paneutui pitkäkseen. -- Tulkaa nyt ja istukaa viereeni ja jutelkaamme, sanoi hän. Prudence oli oikeassa; se mitä hän oli tuonut mukanaan, oli piristänyt Margueritea. -- Voitteko antaa anteeksi äskeisen huonon tuuleni? sanoi hän ja tarttui käteeni. -- Annan mielelläni anteeksi kaikenlaista. -- Ja te rakastatte minua? -- Hulluuteen asti. -- Huonosta luonteestani huolimatta. -- Kaikesta huolimatta. -- Vannotteko sen. -- Vannon, sanoin minä hiljaa. Nanine tuli nyt huoneeseen, tuoden lautasia, kylmän kananpojan, pullon bordeaux viiniä, mansikoita ja kaksi ruokaliinaa. -- En tuonut punssia, sanoi hän, -- sillä bordeaux on parempaa teille. Eikö totta, herra? -- Tietysti, vastasin minä Margueriten viimeisten sanojen liikuttamana ja säihkyvin silmin häntä katsellen. -- Hyvä, sanoi Marguerite, -- asettakaa kaikki tuolle pienelle pöydälle ja nostakaa se sängyn viereen; me palvelemme itse itseämme. Te olette valvonut kolme yötä, teidän täytyy päästä levolle. Menkää siis; en tarvitse teitä enää. -- Lukitsenko oven? -- Kyllä, se on parasta; ja katsokaa, ettei ketään lasketa sisälle huomen aamulla ennen kello kahtatoista. KAHDESTOISTA LUKU. Kello viisi aamulla, kun päivä alkoi häämöittää kierrekaihtimien lävitse, sanoi Marguerite minulle: -- Suo anteeksi, että karkoitan sinut pois; mutta se on välttämätöntä. Herttua saapuu tänne joka aamu; hänelle vastataan, että minä nukun, ja hän jää ehkä odottamaan kunnes herään. Otin Margueriten pään käsieni väliin, suutelin häntä vielä kerran ja sanoin: -- Koska saan nähdä sinut jälleen? -- Kuule, sanoi hän, -- ota tuo pieni kullattu avain uunin päältä ja käy aukaisemassa ovi; tuo sitten tänne avain ja lähde tiehesi. Päivän kuluessa saat kirjeen määräyksineni, sillä tiedä, että sinun täytyy totella sokeasti. -- Niin, mutta jos minä nyt pyytäisin jotakin. -- Mitä sitten? -- Että antaisit minun säilyttää avainta. -- En ole koskaan luovuttanut sitä kenellekään. -- Mutta luovuta se minulle, sillä vannon, että rakastan sinua enemmän kuin kukaan on sinua rakastanut. -- No hyvä, ota se; mutta sanon sinulle ennakolta, että avaimen käyttökelpoisuus riippuu kokonaan minusta. -- Kuinka niin? -- Ovien sisäpuolella on lukot. -- Ilkimys! -- Minä annan poistaa ne. -- Sinä siis rakastat minua hiukan? -- En tiedä varmuudella, mutta luulen, että asianlaita melkein niin on. Mutta lähde nyt, olen kovin väsynyt. Syleilin häntä vielä kerran ja läksin. Palattuani kotiini olin melkein hulluna onnesta. Kun ajattelin, että kaikki esteet Margueriten ja minun välillä nyt olivat poissa, että hän oli minun ja että minulla oli taskussani hänen asuntonsa avain sekä oikeus käyttää sitä, niin olin tyytyväinen elämään, ylpeä itsestäni, ja minä rakastin Jumalaa, joka oli sallinut tämän kaiken. Minä nukahdin iloisiin ajatuksiini, ja Margueritelta saapunut kirje vasta herätti minut. Kirje sisälsi vain seuraavat sanat: "Kas tässä määräykseni: Tänä iltana teatteri Vaudeville'ssa. Tule kolmannella väliajalla. M. G." Lukitsin lapun kaappiin, jotta minulla epäilyksen hetkinä aina olisi todellisuus saatavissa. Kello seitsemän olin Vaudevillessa. Kaikki aitiot täyttyivät vähitellen. Ainoastaan yksi jäi tyhjäksi: permantoaitio. Kolmannen näytöksen alkaessa kuulin tuon aition oven avautuvan. Marguerite astui sinne sisälle. Hän tuli heti aition reunalle ja etsi jotakin silmillään, ja nähtyään minut kiitti hän minua katseellaan. Hän oli sinä iltana ihastuttavan kaunis. Kaikkien silmät kääntyivät häneen, vieläpä näyttelijätkin näyttämöllä katsahtivat häneen, joka pelkällä ilmestymisellään häiritsi kaikkia katsojia. Prudence astui myöskin aitioon, ja muuan herra, jonka tunsin kreivi G...ksi istuutui perälle. Nähtyäni hänet tunsin sydämeni jähmettyvän Epäilemättä Marguerite huomasi minkä vaikutuksen tuon miehen läsnäolo teki minuun, sillä hän hymyili jälleen minulle, ja käännettyään selkänsä kreiville alkoi hän mielenkiintoisesti seurata esitystä näyttämöllä. Kolmannella väliajalla kääntyi hän sanomaan jotakin kreiville; tämä läksi silloin aitiosta ja Marguerite viittasi minua tulemaan luoksensa. -- Hyvää iltaa, sanoi hän ja ojensi minulle kätensä, astuessani aitioon. -- Hyvää iltaa, vastasin minä, kääntyen sekä Margueriten että Prudencen puoleen. -- Istukaa. -- Mutta minä anastan silloin toisen paikan. Eikö kreivi G... tule takaisin? -- Kyllä; pyysin häntä käymään ostamassa makeisia saadaksemme hetkisen puhella keskenämme. Rouva Duvernoy on uskottumme. -- Niin, lapsukaiset, sanoi tämä; -- olkaa aivan rauhallisia, minä en puhu mitään. -- Mikä sinua vaivaa tänä iltana? sanoi Marguerite suudellen varjossa minua otsalle. -- En voi oikein hyvin. -- Silloin sinun täytyy mennä levolle, sanoi hän ivallisin ilmein, joka sopi erinomaisesti hänen hienoille, siroille kasvoilleen. -- Minne sitten? -- Kotiisi. -- Sinä tiedät varsin hyvin etten voi nukkua siellä. -- Mutta sinun ei liioin sovi tulla tänne luoksemme murjottamaan, siksi että olet nähnyt herran aitiossani. -- Syy ei ole siinä. -- Kyllä, minä tunnen tuon, mutta sinä olet väärässä, emme siis puhu enempää siitä asiasta. Näytöksen jälkeen sinä menet Prudencen luo ja odotat siellä kunnes minä huudan sinua. Ymmärrätkö? -- Kyllä. Saatoinko olla tottelematon? -- Sinä rakastat minua yhä? sanoi hän. -- Ja sitä sinä kysyt! -- Sinä olet ajatellut minua? -- Koko päivän. -- Tiedätkö, minä pelkään todellakin rakastuvani sinuun. Kysy vaan Prudenceltä. -- Oh! vastasi tämä, -- se on jo päätetty asia. -- Palaa nyt paikallesi; kreivi tulee kohta, ja on tarpeetonta, että hän näkee sinut täällä. -- Miksi niin? -- Koska sinusta on epämieluista tavata häntä. -- Ei; mutta jos sinä olisit sanonut minulle, että halusit tulla tänne tänä iltana, niin olisin minä voinut toimittaa sinulle tämän aition yhtähyvin kuin hän. -- Onnettomuudeksi hän tarjosi minulle tämän aition ilman että olin pyytänyt sitä, ja tarjoutui saattamaan minua. Sinä tiedät kyllä, että minä en voinut kieltää. Kaikki mitä saatoin tehdä oli, että kirjoitin sinulle ja pyysin sinua tulemaan tänne, saadaksesi nähdä minut ja että itse saisin ilon tavata sinua. Mutta kun sinä kiität minua tällä tavalla, niin panen sen kyllä mieleeni tulevaisuuden varalta. -- Olen väärässä, suo anteeksi. -- No niin, mutta palaa nyt kiltisti paikallesi ja ennen kaikkea, älä ole enää mustasukkainen. Hän suuteli minua vielä kerran ja minä poistuin. Käytävässä kohtasin kreivin, joka juuri tuli takaisin. Palasin paikalleni. Kun kaikki ympäri kävi, oli kreivin läsnäolo Margueriten aitiossa maailman yksinkertaisin asia. Hän oli ollut hänen rakastajattarensa, hän hankki hänelle aition, hän istui hänen kanssaan aitiossa katsomassa esitystä, kaikki tämä oli minusta aivan luonnollista, ja siitä lähtien, kun rakastajattarenani oli sellainen tyttö kuin Marguerite, täytyi minun mukautua hänen tapoihinsa. Mutta minä olin kuitenkin koko illan sangen onneton, ja kun läksin teaterista ja näin kreivin, Prudencen ja Margueriten astuvan ulkopuolella odottaviin vaunuihin, kävi mieleni perin apeaksi. Neljännestunnin kuluttua saavuin kuitenkin Prudencen luo, joka juuri palasi kotiinsa. KOLMASTOISTA LUKU. -- Tehän saavutte melkein yhtä pian kuin me, sanoi hän. -- Niin, vastasin minä koneellisesti; -- missä Marguerite on? -- Kotonaan. -- Yksinkö? -- Ei, kreivi G... on hänen luonaan. Aloin kävellä kiivaasti edes takaisin. -- Mutta, mikä teidän on? -- Luuletteko, että minusta on hauskaa odottaa täällä kunnes kreivi on suvainnut lähteä Margueriten luota. -- Te olette, toden totta, järjetön! Ettekö te ymmärrä, että Marguerite ei voi ajaa pois kreiviä, joka on antanut hänelle niin paljon rahoja ja antaa yhä edelleenkin. Marguerite tuhlaa vuosittain enemmän kuin satatuhatta francsia ja hänellä on paljon velkoja. Herttua antaa hänelle kaikki mitä hän pyytää, mutta hän ei uskalla aina pyytää niin paljoa kuin hän tarvitsisi. Hänen täytyy säilyttää ystävyytensä kreivin kanssa, joka antaa hänelle vuosittain vähintäin kymmenen tuhatta francsia. Marguerite rakastaa teitä paljon, ystäväni, mutta sekä hänen että teidän tähtenne ei suhteenne häneen saa olla vakavaa laatua. Teidän seitsemällä, kahdeksalla tuhannella ei pidetä yllä sitä tyttöä; niillä ette voisi kustantaa edes hänen vaunujaan. Ottakaa Marguerite sellaisena kuin hän on: hyvä, viehättävä ja kaunis tyttö; olkaa hänen rakastajansa kaksi kuukautta; kustantakaa hänelle kukkavihkoja, makeisia ja teatteriaitioita; mutta älkää ajatelko mitään muuta, älkääkä panko toimeen naurettavia mustasukkaisuuden kohtauksia. Marguerite ei ole mikään pyhimys. Te miellytätte häntä, hän rakastaa teitä paljon, vähät muusta. Miksi loukkaantua turhan tähden? Onhan teillä Parisin viehättävin rakastajatar. Hän ottaa teidät vastaan hienon hienossa asunnossa, hän on jalokivien peittämä, hän ei maksa teille ropoakaan, ellette itse niin tahdo, ettekä sittenkään ole tyytyväinen. Tuhat tulimmaista! Te vaaditte aivan liian paljon. -- Olette oikeassa, mutta ajatus, että tuo mies on hänen rakastajansa, kiusaa minua kauheasti. -- Mutta, sanoi Prudence, -- onko hän sitten enää hänen rakastajansa? Hän tarvitsee kreiviä, siinä kaikki. Kaksi päivää sitten sulki hän oven häneltä. Kreivi tuli aamulla hänen luokseen, eikä hän voinut muuta kuin ottaa vastaan hänen aitiotarjouksensa ja antaa hänen seurata itseään näytäntöön. Kreivi saattaa hänet kotiin, viipyy hetkisen hänen luonaan ja poistuu sitten. Kaikki tämä on mielestäni sangen luonnollista. Muuten ei teillä ole mitään herttuata vastaan. -- Ah, hänhän on vanha ukko, ja minä olen varma siitä, että Marguerite ei ole hänen rakastajattarensa. Voihan sitä muuten suvaita yhden suhteen, tarvitsematta hyväksyä kahta, sillä sellainen velttous lähentelee liian paljon laskelmia. -- Oh, ystäväni, kuinka vanhanaikainen te olette! Kuinka monen ylhäisen, hienon ja rikkaan olenkaan nähnyt tekevän niinkuin nyt neuvon teitä tekemään, ja ilman ponnistuksia, häpeää ja omantunnon tuskia! Sellaista tapahtuu joka päivä. Luuletteko että sellaiset voisivat viettää loistavaa elämäänsä, ellei heillä olisi kolme, neljä rakastajaa yht'aikaa. Ei ole omaisuutta, joka yksin voisi peittää Margueriten tapaisen naisen kulut. Mutta häntä on kohdannut se onni, että hän on tavannut vanhan rikkaan miehen, joka omistaa kymmenen miljoonaa, jonka vaimo ja tytär ovat kuolleet ja joka antaa hänelle kaikki mitä hän tahtoo pyytämättä mitään korvaukseksi; niin että hänellä on mukavaa. Mutta hän ei voi pyytää herttualta enempää kuin kuusi, seitsemänkymmentä tuhatta francsia vuodessa, ja minä olen varma siitä, että jos hän pyytäisi enemmän antaisi kreivi hänelle kieltävän vastauksen huolimatta rikkauksistaan ja myötätunnostaan. -- Mutta, jos oletamme, jatkoi Prudence, -- että Marguerite rakastaa teitä kylliksi luopuakseen sekä kreivistä että herttuasta ja jälkimäinen sattumalta saisi tietää suhteensa ja antaisi Margueriten valita teidän ja hänen välillä, niin olisi uhraus, jonka hän tähtenne tekisi tavattoman suuri, se on varma, se. Voisitteko te tehdä hänen tähtensä yhtä suuren uhrauksen. Kuinka voisitte korvata hänelle sen minkä hän on tähtenne menettänyt? Te eristäisitte hänet siitä maailmasta, jossa hänellä on onnensa ja tulevaisuutensa, hän lahjoittaisi teille parhaat vuotensa ja hänet unohdettaisiin. Olisitteko te kunniallinen mies ja pitäisitte hänet luonanne, valmistaisitteko hänelle horjumattoman onnen? Sillä moinen suhde annetaan anteeksi nuorelle miehelle, mutta ei kypsyneelle. Kuulkaa siis minua, ystävä, ottakaa asiat niinkuin ne ovat, naiset sellaisina kuin he ovat, älkääkä antako Margueriten tapaisen naisen missään suhteessa saada valtaa ylitsenne. Tämä puhe oli viisasta ja johdonmukaista, enkä minä voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa. Puristin sentähden hänen kättänsä ja kiitin häntä neuvosta. -- Kas niin, sanoi hän, -- karkoittakaa nyt mielestänne kaikki tuulentuvat, naurakaa ja olkaa iloinen; elämä on ihana, ystäväni, riippuu vain minkälaisen lasin lävitse sitä katselee. Mutta joka tapauksessa voitte olla varma siitä, että eräs nuori nainen tässä lähellä odottaa kärsimättömänä, että mies, joka on hänen luonaan, lähtisi tiehensä; hän ajattelee teitä ja rakastaa teitä. Istukaamme nyt ikkunan ääreen ja tarkatkaamme koska tuo kreivi poistuu jättääkseen paikkansa meille. Me istuuduimme ikkunan ääreen; Prudence tarkasti harvoja ohikulkijoita; minä uneksin. Vihdoin tuli kreivi ulos, nousi vaunuihinsa ja katosi. Prudence sulki ikkunan. Samassa kutsui Marguerite meitä. -- Tulkaa pian, pöytää katetaan par'aikaa, me syömme illallista! huusi hän. Kun me saavuimme hänen luokseen, riensi Marguerite vastaani, kietoi käsivartensa kaulani ympäri ja syleili minua kiihkeästi. -- Yhäkö vielä allapäin? kysyi hän. -- Ei, kaikki on jo ohitse, vastasi Prudence, -- minä olen puhunut hänelle järkeä ja hän on luvannut olla kiltti. -- Sepä hyvä! Vasten tahtoani heitin silmäyksen vuoteeseen; se oli koskematon. Margueritella oli jo yllään valkoinen kampausviittansa. Me istuimme aterioimaan; Marguerite oli hurmaava, lempeä ja iloinen, ja minä koetin toteuttaa Prudencen neuvoja käytännössä ja olla yhtä iloinen kuin molemmat pöytäkumppanini. Mutta se mikä heissä oli luonnollista oli minussa pakoitettua, ja hermostunut nauruni oli vähällä päättyä kyyneliin. Kun illallinen oli ohi jäimme me Margueriten kanssa kahden kesken. Hän istahti matolle uunin eteen ja tuijotti surullisena liekkeihin. Hän mietti. Mitä? Sitä en tiedä. Minä puolestani katselin häntä vavistuksella, ajatellessani niitä tuskia, joita hänen tähtensä sain kärsiä. -- Tule istumaan viereeni, sanoi hän äkkiä. Istahdin matolle hänen viereensä. -- Arvaappas mitä minä ajattelin? -- En voi. -- Suunnitelmaa, jonka olen laatinut. -- Ja millainen se on? -- En voi vielä kertoa sinulle sitä, mutta sanon sinulle sen seurauksen. Nimittäin, että minä kuukauden kuluttua olisin vapaa ja velaton, ja että me viettäisimme yhdessä kesän maalla. -- Etkö voi sanoa minulle kuinka se kävisi päinsä? -- En. Vaaditaan ainoastaan, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua, niin se onnistuu. -- Ja oletko sinä yksin keksinyt tuon suunnitelman? -- Olen. -- Ja sinä toteutat sen yksin? -- Minä yksin saan kärsiä ikävyydet, sanoi Marguerite huulillaan hymy, jota en koskaan unohda, -- mutta me saamme yhdessä nauttia eduista. En voinut auttaa sitä, että punastuin kuullessani sanan "eduista", ja minä vastasin jokseenkin kylmästi, nousten: -- Salli minun, rakas Marguerite, olla nauttimatta muitten suunnitelmien etuja kuin niiden, jotka tunnen ja jotka itse toteutan. -- Mitä se merkitsee? -- Se merkitsee, että suuresti epäilen, että kreivi G... on mukana tuossa suunnitelmassa, jonka epäeduista yhtä vähän kuin eduistakaan en tahdo tulla osalliseksi. -- Sinä olet lapsi. Luulin, että rakastit minua. Mutta petyin. Hyvä. Hän nousi, aukaisi pianon ja alkoi soittaa "Tanssiin pyyntö"-valssia, kunnes hän pääsi duuri juoksutukseen, johon hän aina takertui. Tekikö hän sen tottumuksesta tahi muistuttaakseen mieleeni päivän jolloin tutustuimme toisiimme? Yhtäkaikki, tuo sävel veresti muistoja, ja minä menin hänen luoksensa, otin hänen päänsä käsieni väliin ja suutelin häntä. -- Annatko minulle anteeksi? kysyin minä. -- Sinä tiedät sen kyllä, vastasi hän. Mutta huomaa, että tämä on vasta toinen päivä ja minun täytyy nyt jo antaa anteeksi. Sinä pidät huonosti lupauksesi sokeasta tottelemisesta. -- Mitä sinä tahdot, Marguerite? Rakastan sinua liian paljon ja olen mustasukkainen pienimmästä ajatuksestasikin. Se mitä äsken ehdoitit tekisi minut hulluksi ilosta, mutta salaisuus tuon suunnitelman toteuttamisessa kiusaa minua. -- Kas niin, jutellaan nyt hiukan, sanoi hän tarttuen käsiini ja katsoen minuun niin hurmaavasti hymyillen, että minun olisi ollut mahdoton vastustaa; -- sinä rakastat minua, eikö totta, ja sinä olisit onnellinen saadessasi viettää kolme tahi neljä kuukautta kanssani maalla. Tuo kahdenkeskeinen yksinäisyydessäolo tekisi minutkin onnelliseksi, mutta ei ole kysymys ainoastaan onnestani, vaan myöskin terveydestäni. En kuitenkaan voi lähteä Parisista niin pitkälle ajaksi, saattamatta asioitani järjestykseen, ja minun asiani ovat perin sotkuiset. No niin, olen keksinyt keinon selviytyä kaikesta, sekä asioistani että rakkaudestani sinuun, niin, sinuun, älä naura, sillä minä olen todellakin niin hullu, että rakastan sinua! Ja sinä olet vielä loukkaantuneen näköinen ja puhut suuria sanoja. Lapsi, sinä suuri lapsi, muista ainoastaan, että minä rakastan sinua, äläkä välitä muusta vähääkään. -- Onko asia päätetty, mitä? -- Kaikki mitä sinä tahdot on päätetty, sen sinä tiedät hyvin. -- Hyvä, kuukauden kuluttua me olemme siis jossain maakylässä, käyskentelemme järven rannoilla ja juomme maitoa. Sinusta on ehkä ihmeellistä, että minä, Marguerite Gautier puhun näin. Mutta, ystäväni, se johtuu siitä, että kun tämä Parisin elämä, joka näkyy tekevän minut niin onnelliseksi, ei polta minua, niin se kyllästyttää minua, ja silloin alan äkkiä kaivata rauhallisempaa oloa, joka muistuttaa minulle lapsuudestani. Ihmisellä on aina ollut lapsuus, olkoon hänestä sitten tullut mitä tahansa. Oh, rauhoitu, minä en aio sanoa, että olen jonkun eläkettä nauttivan everstin tytär; olen köyhä maalaistyttö, enkä kuusi vuotta takaperin osannut kirjoittaa nimeäni. Mutta miksi sinä olet ensimäinen, jonka puoleen käännyn, pyytäen ottamaan osaa iloon joka minua odottaa? Luultavasti siksi, että huomaan sinun rakastavan minua itseni tähden, sen sijaan, että kaikki toiset ovat rakastaneet minua itsensä tähden... Olen usein ollut maalla, mutta en koskaan niin kuin olisin tahtonut. Nyt toivon sinusta tuota onnea, älä siis ole paha, vaan suostu pyyntööni. Ajattele näin: Hän ei elä kauan, ja minä voin vielä kerran katua, etten suostunut hänen ensimäiseen pyyntöönsä, mikä olisi ollut niin helppoa. Mitä minä saatoin noihin sanoihin vastata? Kun pidin Margueritea sylissäni olisi hän saanut pyytää minua tekemään vaikka rikoksen, ja minä olisin sen empimättä tehnyt. Ennenkuin kello kuuden aikaan aamulla poistuin sanoin minä: -- Tänä iltana. Hän suuteli minua kiihkeästi, mutta ei vastannut. Päivän kuluessa sain häneltä näin kuuluvan kirjeen: "Rakas lapsi. En voi oikein hyvin, ja lääkäri on määrännyt minulle lepoa. Menen tänäiltana aikaisin levolle, enkä sentähden saa tavata sinua. Mutta sensijaan odotan sinua huomenna, päivällä. Rakastan sinua." Ensimäinen ajatukseni oli: hän pettää minua. Kylmä hiki kohosi otsalleni, sillä rakastin jo liian paljon tuota naista, jotta tämä epäluulo ei olisi voinut tehdä minua sekapäiseksi. Silloin johtui mieleeni, että minullahan oli hänen asuntonsa avain ja saatoin niin ollen mennä sinne kuten tavallisesti. Siten saisin heti tietää totuuden, ja jos tapaisin siellä miehen, niin pehmittäisin hänet siinä paikassa. Etsittyäni häntä illalla turhaan kaikista teattereista läksin kello yhdentoista aikaan d'Antin kadulle. Margueriten ikkunat eivät olleet valaistut, mutta minä soitin joka tapauksessa kelloa. Portinvartija kysyi ketä halusin tavata. -- Marguerite Gautier'ta, vastasin minä. -- Hän ei ole vielä palannut. -- Menen kuitenkin ylös häntä odottamaan. -- Siellä ei ole ketään kotona. Etten vaikuttaisi naurettavalta poistuin kuitenkin, vaikka minulla olikin hallussani huoneuston avain. Mutta minä en palannut kotiini, en voinut poistua tuolta kadulta ja jättää Margueriten taloa silmistäni. Keskiyön aikana pysähtyivät umpinaiset vaunut d'Antin katu 9:n eteen; tunsin hyvin nuo vaunut; kreivi G... astui niistä ulos; sitten hän meni sisälle, lähetettyään ensin vaunut pois. Toivoin silmänräpäyksen ajan, että portinvartija käännyttäisi hänet, niinkuin minutkin, takaisin; mutta kello neljän aikaan aamulla odotin vielä hänen paluutaan. Tuskia, joita sinä yönä kärsin, ei voida sanoin kuvata. NELJÄSTOISTA LUKU. Palattuani kotiin aloin itkeä kuin lapsi. Sanoin itselleni, että minun täytyi heti katkaista suhteeni tuohon naiseen; ja minä odotin suurella kärsimättömyydellä päivän valkenemista, matkustaakseni isäni ja sisareni luo, joiden rakkaus, siitä olin varma, ei ollut petollista. Mutta minä en tahtonut matkustaa ilman, että Marguerite saisi tietää miksi matkustin. Ainoastaan silloin, kun mies ei enää rakasta rakastajatartaan jättää hän hänet kirjoittamatta hänelle. Kirjoitin ja kirjoitin yhä uudestaan kymmeniä kirjeitä ajatuksissani. Olin ollut tekemisissä tytön kanssa, joka oli samanlainen kuin kaikki muutkin hänen kaltaisensa. Hän oli kohdellut minua kuin koulupoikaa, ja itserakkauteni pääsi nyt minussa voitolle. Mutta tuo nainen ei saisi sitä tyydytystä, että saisi tietää mitä tämä lopettaminen minulle merkitsi, ja siroimmalla käsialallani, raivon ja tuskan kyyneleet silmissä, kirjoitin seuraavan kirjeen: /# 'Rakas Margueriteni. Toivon, että pahoinvointisi oli merkityksetön. Kello yhdentoista aikaan illalla olin tiedustelemassa vointiasi, mutta minulle vastattiin ett'et ollut vielä saapunut kotiin. Kreivi G... oli onnellisempi kuin minä, sillä hän saapui muutamia minuutteja myöhemmin, ja kello neljä aamulla oli hän vielä luonasi. Suo anteeksi ikävät hetket, joita olen sinulle aiheuttanut, ja ole varma siitä, etten koskaan unohda onnellisia hetkiä, jotka sinä olet minulle lahjoittanut. Olisin kyllä kernaasti tullut tiedustelemaan vointiasi tänään, mutta aion palata jälleen isäni luo. Hyvästi, rakas Marguerite; en ole tarpeeksi rikas rakastaakseni sinua niin kuin tahtoisin, enkä kyllin köyhä rakastaakseni sinua niin kuin sinä tahtoisit. Unohtakaamme siis molemmat, sinä nimen, joka on sinulle jokseenkin merkityksetön, minä onnen, joka on käynyt minulle mahdottomaksi. Lähetän sinulle avaimen, jota en ole koskaan käyttänyt ja josta voi olla sinulle hyötyä, jos satut usein voimaan pahoin, kuten eilen.' #/ En voinut lopettaa kirjettäni ilman tätä pisteliästä huomautusta, joka osoitti kuinka rakastunut vielä olin. Luin läpi kirjeen ainakin kymmenen kertaa, ja ajatus, että se oli tuottava Margueritelle tuskia, rauhoitti minua hiukan. Kun palvelijani saapui kello kahdeksan aikaan; annoin hänelle kirjeen heti perille toimitettavaksi. -- Odotanko vastausta? kysyi Josef. -- Jos teiltä kysytään halutaanko vastausta, niin sanokaa, ettette tiedä, ja odottakaa. Takerruin kiinni toivoon, että hän vastaisi minulle. Koko ajan kun palvelijani oli poissa kuljin minä kauheassa jännityksessä. Välistä ajattelin, että olin kirjoittanut liian hävyttömästi, välistä taas että kirjeeni oli aivan liian lempeä. Ja sitten ajattelin, eikö olisi ollut parempi olla kokonaan kirjoittamatta ja mennä itse päivän kuluessa hänen luokseen ja silloin nauttia kyynelistä, jotka saisin hänet vuodattamaan. Vihdoin saapui Josef. -- No niin? kysyin minä. -- Neiti nukkui vielä, vastasi hän, -- mutta heti kun hän herää annetaan hänelle kirje, ja jos tarvitaan vastaus, lähetetään se. Hän nukkui! Kymmeniä kertoja olin lähettää noutamaan pois kirjeen, mutta sitten ajattelin aina: -- Hän on jo saanut kirjeen, ja se näyttäisi siltä kuin minä katuisin. Kuta enemmän lähestyi aika, jolloin odotin vastausta, sitä enemmän kaduin, että olin lainkaan kirjoittanut. Kello tuli kymmenen, yksitoista, kaksitoista. Kahdentoista aikaan arvelin hetkisen lähteä hänen luokseen ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään. En todellakaan tietänyt mitä tehdä, päästäkseni ahdistuksesta, joka kiusasi minua. Kello yhden aikaan odotin vielä. Jonkinlaisella taikauskolla luulin silloin, että jos lähtisin hetkiseksi ulos, löytäisin palattuani vastauksen. Vastaus, jota kärsimättömästi odotetaan, saapuu tavallisesti aina silloin kun ei olla kotona. Läksin sentähden ulos, ollen menevinäni aamiaiselle. Ja minä olin varma siitä, että palattuani löytäisin kotoani Margueriten kirjeen. Portinvartija ei ollut sellaista saanut. Mutta asetin toiveeni Josefiin. Tämä ei ollut nähnyt ketään sitten kun minä läksin. Silloin aloin katua kirjettäni; minun olisi pitänyt vaieta, sillä jos en olisi saapunut sovittuun kohtaukseen, olisi hän kysynyt siihen syytä, ja vasta silloin olisin sanonut sen hänelle. Siten hän olisi ollut pakoitettu puhdistautumaan, ja juuri sen tahdoin hänen tekemään. Tunsin jo, että mitä syitä hän olisi esittänytkin, minä olisin uskonut ne, sillä mitä muuta tahansa, mutta ei kadottaa häntä. Aloin nyt uskoa, että hän itse saapuisi luokseni; mutta tunnit kuluivat eikä häntä kuulunut. Kello viisi läksin Champs-Elysées'elle. Kääntyessäni eräälle puistotielle näin hänen ajavan ohitseni. Kohtaus oli niin äkillinen, että minä kalpenin. En tiedä näkikö hän minut; olin niin järkytetty, etten nähnyt muuta kuin hänen vaununsa. Sitten poikkesin kaikkiin teattereihin, missä hän tavallisesti kävi; mutta häntä ei ollut missään. Ja vihdoin palasin jälleen kotiini. Kysyin jälleen kirjettä portinvartijalta, mutta tuloksetta. Sinä yönä en nukkunut, vaan makasin pitkälläni ja mietin kuinka tyhmästi ja epähienosti olin käyttäytynyt. Kun päivä valkeni oli minulla kuumetta, ja minun oli mahdoton ajatella muuta kuin Margueritea. Mutta päätös oli tehtävä: joko lopetettava suhde tuohon naiseen, tahi sitten karkoitettava kaikki epäilykset, edellyttäen, että hän suostui jälleen ottamaan minut vastaan. Mutta ratkaisevan askeleen ottaminen siirtyy aina; ja kun en voinut jäädä kotiini enkä uskaltanut näyttäytyä Margueritelle, niin koetin erästä keinoa lähestyä häntä, keinoa, jonka itserakkauteni saattoi panna sattuman laskuun, siinä tapauksessa, että onnistuin. Kun kello osoitti kymmentä läksin Prudencen luo; hän kysyi minulta syytä aikaiseen tulooni. En uskaltanut sanoa totuutta, vaan vastasin, että olin lähtenyt näin aikaisin liikkeelle siksi, että saisin tilatuksi itselleni paikan G...hen menevään diligenssiin; isäni nim. asui G...ssä. -- Te olette onnellinen kun voitte tällaisella kauniilla ilmalla lähteä Parisista, sanoi Prudence. Katsahdin häneen, nähdäkseni pitikö hän minua pilkkanaan. Mutta hän oli vakavan näköinen. -- Aijotteko sanoa hyvästi Margueritelle? kysyi hän. -- En. -- Siinä teette oikein. -- Niinkö teistä? -- Tietysti. Mitä hyötyä olisi hänen jälleennäkemisestään, kun kerran olette lopettanut kaikki suhteenne häneen? -- Tiedättekö siis tuosta lopettamisesta? -- Hän näytti minulle teidän kirjeenne. -- Ja mitä hän sanoi? -- Hän sanoi: "Rakas Prudence, teidän suojattinne ei ole juuri kohtelias; tuollaista ajatellaan, mutta ei kirjoiteta". -- Millä äänenpainolla hän sen sanoi? -- Hän nauroi ja lisäsi sitten: "Hän on syönyt luonani illallista kaksi kertaa, eikä hän tule edes jäähyväiskäynnille". Ja siinä oli kaikki, minkä kirjeeni ja mustasukkaisuuteni oli saanut aikaan! Tunsin itseni julmasti nöyryytetyksi rakkauteni turhamaisuudessa. -- Mitä hän teki eilen illalla? kysyin minä. -- Hän oli oopperassa. -- Ja sitten? -- Hän söi illallista kotonaan. -- Yksinkö? -- Ei, kreivi G...n seurassa, luulen. Suhteeni lopettaminen ei siis ollut lainkaan muuttanut Margueriten tapoja. -- No niin, olen iloinen, ettei Marguerite ole tähteni lohduton, sanoin minä pakoitetulla hymyllä. -- Siinä hän tekee oikein. Te olette tehnyt niin kuin teidän tulikin, ja te olette ollut viisaampi kuin hän; sillä tuo tyttö rakasti teitä, hän ei puhunut muusta kuin teistä, ja hän olisi voinut tehdä jonkun hulluuden. -- Miksi hän ei sitten vastannut, kun hän rakasti minua? -- Koska hän ymmärsi tehneensä väärin rakastaessaan teitä. Sillä naiset eivät koskaan anna anteeksi, että heidän itserakkauttaan on loukattu, ja naisen itserakkautta loukataan siten, että jätetään hänet kaksi päivää sen jälkeen kun on tultu hänen rakastajakseen; minä tunnen Margueriten, hän ennemmin kuolisi kuin vastaisi teille. -- Mitä minun siis pitää tehdä? -- Ei mitään. Hän unohtaa teidät, te unohdatte hänet, eikä teillä ole syytä moittia toisianne mistään. -- Mutta jos minä kirjoittaisin ja pyytäisin anteeksi? -- Olkaa varma siitä, että hän antaisi teille anteeksi. Olin vähällä kavahtaa Prudencen kaulaan. Neljännestuntia myöhemmin olin jälleen kotona ja kirjoitin Margueritelle seuraavan kirjeen: "Eräs, joka katuu eilistä kirjettään ja joka huomenna matkustaa, ellet sinä anna hänelle anteeksi, pyytää saada tietää, mihin aikaan hän voi laskea katumuksensa jalkojesi juureen? Koska hän tapaa sinut yksin? Sillä, niinkuin tiedät, täytyy tunnustuksen tapahtua ilman todistajia". Lähetin Josefin viemään tämän sepustuksen ja hän jätti sen omakätisesti Margueritelle. Hän sanoi vastaavansa myöhemmin. Läksin vain vähäksi aikaa ulos syödäkseni päivällistä, mutta kello yksitoista illalla en vielä ollut saanut vastausta. Silloin päätin, etten kärsisi kauempaa, vaan matkustaisin seuraavana päivänä. Ollen varma siitä, etten voisi nukkua, jos kävisin levolle, aloin pakata matkakirstujani. VIIDESTOISTA LUKU. Josef ja minä olimme tunnin ajan puuhailleet matkavalmistuksissa, kun äkkiä ovikello soi kiivaasti. -- Avaanko minä? kysyi Josef. -- Avaa, vastasin minä, ihmetellen kuka niin myöhään saapui ja voimatta uskoa, että se olisi ollut Marguerite. -- Siellä on kaksi naista, herra, sanoi Josef palattuaan. -- Me täällä olemme, Armand! huusi ääni, josta tunsi Prudencen. Menin vastaanottohuoneeseen, ja siellä tapasin Prudencen tarkastelemassa joitakin pikku esineitä ja Margueriten istumassa sohvassa. Astuin hänen eteensä, polvistuin, tartuin hänen molempiin käsiinsä ja sanoin liikutettuna: -- Anteeksi! Hän suuteli minua otsalle ja sanoi: -- Tämä on kolmas kerta kun minun on annettava sinulle anteeksi. -- Minä aion matkustaa huomenna. -- Käyntini ei kai pitäisi voida muuttaa päätöstäsi. En tullut estämään sinua lähtemästä Parisista, vaan tulin siksi, että en ole ennättänyt tänään vastata sinulle, enkä minä tahtonut jättää sinua siihen uskoon, että olin vihainen sinulle. -- Teidän vastaanottohuoneenne on sangen miellyttävä, sanoi Prudence; -- saako nähdä makuuhuoneenne? -- Kyllä, vastasin minä. Prudence astui makuukamariini, pikemmin jättääkseen meidät kahden kesken kuin katsellakseen huonetta. -- Miksi otit Prudencen mukaasi? kysyin minä. -- Siksi, että hän oli kanssani teatterissa, ja tahdoin, että joku saattaisi minut täältä kotiin. -- Enkö minä ollut täällä? -- Olit, mutta paitsi sitä, etten tahtonut vaivata sinua, olin varma siitä, että sinä, saavuttuamme ovelleni, olisit pyytänyt päästä luokseni, ja sitä en olisi voinut sallia. -- Miksi ei? -- Siksi, että minua vartioidaan niin tarkasti; ja pieninkin epäilys voisi tuottaa minulle suurta vahinkoa. -- Siinäkö ainoa syy? -- Jos olisi muita syitä, sanoisin ne sinulle; meidän välillämme ei saa olla mitään salaista. -- Kuule, Marguerite, en tahdo kierrellä saadakseni sanotuksi sinulle sen mitä tahdon. Vastaa suoraan, rakastatko minua hiukan? -- Rakastan, paljon. -- Miksi sinä sitten petit minua? -- Ystäväni, jos minä olisin rikas herttuatar ja sinä olisit rakastajani, ja minulla olisi paitsi sinua, vielä toinenkin, niin silloin sinulla olisi oikeus kysyä minulta miksi sinua petin. Mutta nyt minä olen neiti Marguerite Gautier, minulla on neljäkymmentä tuhatta francsia velkoja, ei penniäkään omaisuutta, ja minä kulutan satatuhatta francsia vuodessa. Kysymyksesi on aivan tarpeeton samoin kuin minun vastauksenikin. -- Se on totta, sanoin minä ja laskin pääni Margueriten polville; -- mutta minä rakastan sinua hulluuteen asti. -- No niin, ystäväni, sinun täytyy rakastaa minua hieman vähemmin, tahi sitte ymmärtää minua paremmin. Kirjeesi saattoi minut kovin pahoilleni. Jos olisin ollut vapaa, niin en olisi toissa päivänä ottanut vastaan kreiviä, tahi olisin ainakin pyytänyt sinulta anteeksi, eikä minulla tulevaisuudessa olisi ollut muita rakastajia kuin sinä. Luulin hetkisen, että voisin suoda itselleni kuuden kuukauden ajaksi sen onnen; mutta sinä et sitä tahtonut; sinä vaadit minun ilmaisemaan keinot. Hyvä Jumala! Keinot oli helppo arvata. Käyttäessäni niitä tein suuremman uhrin kuin luuletkaan. Olisin voinut sanoa sinulle, että tarvitsin kaksikymmentä tuhatta francsia. Sinä rakastit minua ja olisit varmasti hankkinut ne. Mutta minusta oli mieluisampaa, etten ollut sinulle mitään velkaa, mutta sinä et ymmärtänyt tätä hienotunteisuutta, sillä sitä se oli. Me olemme usein pakoitetut ostamaan tyydytyksen sielullemme ruumiimme kustannuksella, ja kärsimyksemme on sitä suurempi, jos tuo tyydytys sitten häipyy meiltä. Olin kauvan toivonut tapaavani miehen, joka ei vaatisi tiliä elämästäni ja joka olisi pikemmin rakastanut tunteitani kuin ruumistani. Sellaisen miehen olin löytänyt herttuassa, mutta hän on vanha, ja vanhuus ei suojele eikä lohduta. Luulin voivani ottaa vastaan elämän, jonka hän tarjosi; mutta voi! Olin vähällä kuolla ikävästä. Silloin tapasin sinut, nuoren, tulisen, onnellisen miehen, ja minä koetin sinusta tehdä sen miehen, jota olin kaihonnut meluavassa yksinäisyydessäni. En rakastanut sinussa miestä sellaisena kuin nyt olet, vaan sellaisena jollaiseksi olit tuleva. Sinä et ota vastaan tuota osaa, sinä hylkäät sen arvottomana. Sinä olet kehno rakastaja; maksa minulle, älkäämmekä enää puhuko siitä asiasta. Marguerite, jota tämä pitkä puhe oli väsyttänyt, nojautui sohvan selkämykseen, ja tukahuttaakseen heikon yskän puuskan vei hän nenäliinan huulilleen ja sitten silmilleen. -- Anteeksi, anteeksi, sopersin minä, ymmärsin kaiken tämän, mutta tahdoin kuulla sinun sanovan sen, jumalallinen Marguerite. Unhottakaamme kaikki muu ja muistakaamme vain yksi asia: että me kuulumme toisillemme, että olemme nuoria ja että rakastamme toisiamme. Tee kanssani mitä tahdot, Marguerite, olen sinun orjasi; mutta revi, Jumalan tähden, kirjeeni, äläkä anna minun matkustaa. Kuolisin silloin. Marguerite otti esille kirjeen, antoi sen minulle ja sanoi, sanomattoman suloisesti hymyillen: -- Tässä se on, otin sen mukaani. Revin rikki kirjeen ja suutelin kättä, joka sen minulle antoi silmien täyttyessä kyynelistä. Samassa astui Prudence huoneeseen. -- Sanokaa, Prudence, tiedättekö mitä hän minulta pyytää? kysyi Marguerite. -- Anteeksiantoa. -- Aivan niin. -- Ja te annatte hänelle anteeksi? -- Täytynee kai minun antaa; mutta hän tahtoo vielä muutakin. -- Mitä sitten? -- Hän tahtoo tulla kanssamme illastamaan. -- Ja te suostutte? -- Mitä te arvelette? -- Arvelen, että te molemmat olette suuria lapsia. Mutta minä arvelen myöskin, että olen sangen nälissäni, ja että kuta pikemmin te suostutte sitä pikemmin pääsemme illalliselle. -- Lähtekäämme siis, sanoi Marguerite; mahdumme kaikki kolme minun vaunuihini. -- Kas tässä, lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, -- Nanine on jo käynyt levolle, sinun täytyy avata ovi; ota minun avaimeni, mutta varo kadottamasta sitä uudestaan. Olin miltei tukahduttaa Margueriten suudelmillani. Samassa astui Josef huoneeseen ja sanoi itsetyytyväisin ilmein: -- Nyt ovat matkatavarat pakatut. -- Hyvä. Kaiva ne jälleen esille; minä en matkustakaan. KUUDESTOISTA LUKU. Päivää myöhemmin lähetin Margueritelle "Manon Lescaut'n". Kun en kuitenkaan voinut muuttaa rakastajattareni elintapaa, niin muutin omaani. Ennen kaikkea en suonut itselleni miettimisaikaa, sillä olisin silloin, vasten tahtoani, ollut sangen pahoillani. Ennen niin rauhallinen elämäni oli äkkiä muuttunut rauhattomaksi ja epäsäännölliseksi. Älä luule, ettei sellaisen naisen rakkaus, olkoonpa kuinka epäitsekästä tahansa, maksa mitään. Mikään ei ole niin kallista kuin kaikki nuo tuhannet mieliteot, kukat, teatteriaitiot, illalliset, huviretket, joita ei koskaan voi rakastajattareltaan kieltää. Minulla ei ollut ensinkään omaisuutta, mutta kahdeksan tuhannen francsin vuotuiset korot. Isäni, joka on yliveronkantaja G...ssä, vakuutti minulle, että voisin tuolla summalla varsin hyvin tulla toimeen Parisissa, jos sen lisäksi hankkisin jonkun toimen, esim. joko asianajajan tahi lääkärin. Matkustin siis Parisiin, suoritin tutkintoni, hyväksyttiin asianajajaksi ja monien muiden nuorten miesten tavoin pistin diploomin taskuuni ja otin hiukan osaa keveään Parisin elämään. Menoni olivat perin vaatimattomat; mutta kahdeksassa kuukaudessa menetin koko vuosituloni, ja minä vietin neljä kesäkuukauttani isäni luona, josta sain hyvän pojan maineen. Mutta velkoja ei minulla ollut. Tällä kannalla olivat asiat, kun tutustuin Margueriteen. Vasten tahtoani kasvoivat silloin elinkustannukseni, sillä Margueritella oli sangen oikullinen luonne, ja kun hän tahtoi olla yhdessä kanssani mahdollisimman paljon, kirjoitti hän aamuisin, että hän tahtoi syödä suurusta kanssani, mutta ei hänen luonaan, vaan jossain ravintolassa joko Parisissa tahi maaseudulla. Noudin hänet, söimme päivällistä, kävimme teatterissa, söimme usein illallista, ja kaikki tuo tuli maksamaan kolme tuhatta francsia kuukaudessa, joka lyhensi vuoteni kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi ja pakoitti minut joko tekemään velkaa tahi jättämään Margueriten. Mutta ennemmin mitä muuta tahansa kuin turvautua viimeksi mainittuun vaihtoehtoon. Huomasin kuitenkin, että minun täytyi keksiä jokin keino, saadakseni hänen aiheuttamansa menot peitetyksi. Aloin lainaamalla viisi, kuusi tuhatta francsia, ja rupesin pelaamaan. Jos olisin viettänyt kotona ne yöt, jolloin en ollut d'Antin kadun varrella, en kuitenkaan olisi voinut nukkua. Mustasukkaisuus olisi pitänyt minua valveilla, sensijaan kun peli hetkeksi käänsi ajatukseni toisaalle ja vasten tahtoani kiinnitti mieltäni, kunnes aika tuli lähteä Margueriten luo. Useimmille oli peli välttämättömyys; minulle se oli lääke. Ja siksi saatoin myöskin aina säilyttää jonkinlaisen kylmäverisyyden, niin etten koskaan menettänyt enempää kuin minkä voin maksaa. Muuten suosi onni minua. En tehnyt velkoja, ja minä menetin kolme kertaa niin paljon kuin silloin, kun en pelannut. Ei ollut helppo vastustaa elintapaa, joka ilman vaikeuksia teki minulle mahdolliseksi tyydyttää Margueriten tuhannet oikut. Mitä häneen tulee, niin rakasti hän minua yhä enemmän ja enemmän. Odottaessani siveellistä muutosta, olikin Margueritessa tapahtunut ruumiillinen muutos. Olin päättänyt koettaa parantaa hänet, ja tuo tyttö parka, joka arvasi aikeeni, totteli minua, osoittaakseen kiitollisuuttaan. Minulle oli vähitellen onnistunut totuttaa hänet melkein kokonaan pois entisistä tavoistaan. Lääkärini, jonka kanssa neuvottelin, sanoi, että hän ainoastaan levon ja rauhan avulla säilyttäisi terveytensä, ja minä olin vähitellen saanut hänet luopumaan illallisista ja yönvalvonnasta ja korvaamaan ne terveellisellä elämänjärjestyksellä ja säännöllisellä unella. Vastoin tahtoaan tottui Marguerite uusiin olosuhteisiin, joiden terveellistä vaikutusta hän jo tunsi. Hän alkoi jo pysytellä iltaisin kotona, tahi sitten, ilman ollessa kaunis, kääri hän saalin hartioidensa ja harson päänsä ympärille, ja me läksimme yhdessä, kuin kaksi lasta, jalkaisin harhailemaan Champs-Elysées'en varjoisille lehtokujille. Hän palasi kotiin väsyneenä, nautti kevyen illallisen ja kävi levolle, luettuaan tahi soitettuaan ensin hetkisen. Terveys näkyikin nopeasti palaavan ja yskä oli miltei kokonaan lakannut. Kuuden viikon kuluttua ei kreivistä tiedetty enää mitään, hän oli lopullisesti kadonnut. Mutta herttuan tähden täytyi minun yhä salata suhteeni Margueriteen. Tapa, niin, melkeinpä tarve, joka Margueritella oli, saada mahdollisimman usein tavata minua, saattoi aikaan sen, että minä herkesin pelaamasta juuri sillä hetkellä, jolloin taitava pelaajakin olisi sen tehnyt. Kerta kaikkiaan, minä olin nyt, kiitos voittojeni, kymmenen tuhannen francsin omistaja ja pidin tuota summaa tyhjentymättömänä pääomana. Nyt oli käsillä aika, jolloin tavallisesti läksin tervehtimään isääni ja sisartani; mutta minä en matkustanut. Sain heiltä usein kirjeitä, joissa he pyysivät minua saapumaan, ja minä vastasin parhaani mukaan, sekä toistin aina, että voin hyvin, enkä tarvinnut rahoja, joiden seikkojen luulin jonkun verran lohduttavan isääni. Eräänä aamuna, kun auringon säde herätti Margueriten, hypähti hän vuoteesta ja kysyi minulta, tahdoinko viedä hänet maalle koko päiväksi. Lähetimme noutamaan Prudencea ja läksimme kaikki kolme matkaan, sitten kun Marguerite ensin oli käskenyt Naninen sanomaan herttualle, että hän tahtoi käyttää hyväkseen kaunista ilmaa ja matkusti Prudencen kanssa maalle. Paitsi sitä, että Prudencen läsnäolo oli välttämätön herttuan rauhoittamiseksi, oli hän niitä naisia, jotka ovat kuin luodut tällaisia huvimatkoja varten. Herkeämättömällä iloisuudella ja ainaisella ruokahalullaan saattoi hän pitää seurakumppaniensa mielialan hilpeänä. Nyt oli vain kysymys minne lähtisimme. Siitä pulasta auttoi meidät tietenkin Prudence. -- Tahdotteko lähteä oikeen maalle? kysyi hän. -- Kyllä. -- Hyvä! Lähtekäämme siis Bougivaliin, Arnould lesken luo, Armand, menkää vuokraamaan vaunut. Puolentoista tunnin kuluttua olimme Arnould lesken luona. Bougival on kaunein paikka mitä voi ajatella; tuo pieni kylä näytti kerrassaan hurmaavalta siinä kukkulan juurella. Aamiainen oli verraton, ja sen jälkeen tarjosi Arnould meille tilaisuuden tehdä soutumatkan joelle, jonka tarjouksen Marguerite ja Prudence ottivat ilolla vastaan. Laskimme maihin erääseen saareen, ja siellä heittäydyin pitkäkseni ruohostoon ja laskin mielikuvitukseni valloilleen. Siltä paikalta, jossa lepäsin, näin rannalla pienen, soman, valkoiseksi maalatun, ympyränmuotoisella aitauksella varustetun talon. Aitauksen sisällä oli talon edessä vihreä nurmikko, sileä ja tasainen kuin sametin pinta, ja talon takana pieni lehdikko. Kukkivat köynnöskasvit peittivät tuon asumattoman talon portaat ja ulottuivat aina toiseen kerrokseen asti. Katselin tuota taloa niin kauan että luulin lopulta omistavani sen, niin tarkoin se vastasi unelmiani. Olin näkevinäni Margueriten ja itseni siellä, päivisin lehdossa ja iltasin istumassa nurmikolla, ja epäilin voisivatko maalliset olennot tuntea itseään onnellisimmiksi kuin me. -- Kuinka kaunis talo, sanoi Marguerite, joka oli seurannut katsettani. -- Missä? kysyi Prudence. -- Tuolla. Ja Marguerite osoitti taloa. -- Ah, hurmaava, vastasi Prudence; -- pidättekö siitä? -- Kyllä, paljon. -- Hyvä! Pyytäkää, että herttua vuokraa sen; olen varma, että hän tekee sen. Jos tahdotte, otan minä kysyäkseni häneltä. Marguerite katsoi minuun ikäänkuin kysyen mitä minä asiasta arvelin. Prudencen viime sanat olivat haihduttaneet unelmani, ja olin niin äkkiä jälleen joutunut todellisuuteen, että olin vielä aivan pyörällä. -- Niin, tuuma on todellakin erinomainen, sopersin minä, tietämättä mitä sanoin. -- No niin, minä järjestän asian, sanoi Marguerite, puristaen kättäni ja tulkiten sanani oman toivomuksensa mukaisesti. -- Menkäämme heti tiedustelemaan onko se vuokrattavana. Talo oli vuokrattavana kahdesta tuhannesta francsista. -- Olisitko täällä onnellinen? kysyi Marguerite minulta. -- Minäkö tänne varmasti tulisin? -- Miksi minä sitten hautaisin itseni tänne, ellen sinun tähtesi? -- Hyvä! Marguerite, anna minun vuokrata tämä talo. -- Oletko hullu? Se ei olisi ainoastaan tarpeetonta, vaan lisäksi vaarallistakin. Sinähän tiedät, että minulla ei ole oikeutta ottaa vastaan mitään keneltäkään muulta kuin eräältä ainoalta. Rauhoitu siis, sinä suuri lapsi, äläkä sano mitään. -- Ja kun minä saan kaksi vapaata päivää, niin tulen tervehtimään teitä, sanoi Prudence. Poistuimme nyt paikalta ja palasimme Parisiin, puhellen uudesta aikeestamme. Käsivarteni oli Margueriten ympärillä ja se vaikutti sen, että tuo tuuma tuntui minusta, vaunuista astuessamme, vähemmän vastenmieliseltä. SEITSEMÄSTOISTA LUKU. Seuraavana päivänä läksin varhain Margueriten luota, sillä hän odotti herttuata aamulla; hän lupasi kirjoittaa heti kun herttua oli lähtenyt. Päivän kuluessa sainkin häneltä seuraavat rivit: "Matkustan herttuan kanssa Bougivaliin; ole Prudencen luona tänä iltana kello kahdeksan". Määrättynä aikana ilmestyi Margueritekin sinne. -- Kas niin, kaikki on selvä! huudahti hän. -- Onko talo vuokrattu? kysyi Prudence. -- On. Herttua suostui heti. Minä en tuntenut herttuaa, mutta häpesin pettää häntä niinkuin tein. -- Mutta ei siinä kaikki! sanoi Marguerite. -- Mitä sitten lisäksi? -- Olen hommannut myöskin asunnon Armandille. -- Samassa talossako? kysyi Prudence nauraen. -- Ei, vaan rouva Arnouldin luona. Herttuan katsellessa näköalaa, tiedustelin minä rouvalta sopivaa huoneustoa. Hänellä sattui olemaan sellainen: sali, eteinen ja makuuhuone. Enempää ei tarvitakaan, ajattelin minä. Kuusikymmentä francsia kuukaudessa. Ja huoneisto kalustettu niin, että se voi miellyttää surumielistä ihmistä. Otin huoneiston. Teinkö oikein? Syleilin Margueritea. -- Siellä tulee olemaan hurmaavaa, jatkoi hän, -- sinä saat pikkuportin avaimen, herttualle olen luvannut suuren portin avaimen, jota hän ei kuitenkaan tarvitse, sillä hän saapuu aina päivällä. Näin meidän kesken sanottuna, luulen, että tämä päähänpisto ihastuttaa häntä, sillä poistunhan nyt joksikin aikaa Parisista ja hänen sukulaisensa saavat hetkiseksi rauhan. Hän kysyi minulta kuitenkin, kuinka minä, joka pidän niin paljon Parisista, saatoin suostua hautaamaan itseni maalle. Mutta minä vastasin, että olin heikko ja tarvitsin lepoa. Näytti siltä kuin hän ei olisi oikein uskonut minua. Meidän on siis oltava hyvin varovaisia, rakas Armand; sillä hän koettaa yllättää minut siellä, eikä hän ainoastaan vuokraa minulle taloa, vaan hänen täytyy lisäksi maksaa velkanikin, sillä onnettomuudeksi on minulla sellaisiakin. No niin, onko tämä kaikki mieleesi? -- Kyllä, vastasin minä ja koetin vaientaa omantunnon ääntä, jonka tällainen elämä minussa toisinaan herätti. -- Tarkastimme talon nurkkia ja komeroita myöten; meillä tulee olemaan siellä mukavaa! Herttua oli kaikesta huvitettu. Oh, ystäväni, lisäsi hän hilpeästi ja suuteli minua, -- älä ole onneton, tämän kaiken kustantaa miljoneeri. -- Ja koska te aiotte muuttaa sinne? kysyi Prudence. -- Mahdollisimman pian. -- Otatteko vaununne mukaan? -- Otan mukaani koko talouteni. Te saatte huolehtia asunnostani poissaollessani. Kahdeksan päivän kuluttua oli Marguerite ottanut huvilan haltuunsa, ja minä olin majoittunut rouva Arnouldin luo. Nyt alkoi yhdyselämä, jota on vaikea kuvata. Bougivalissa oleskelunsa aikana ei Marguerite alussa voinut luopua entisistä tavoistaan, vaan kaikki hänen ystävättärensä kävivät häntä tervehtimässä. Kuukauden kuluessa ei mennyt päivääkään, ettei Margueritella olisi ollut kahdeksan, kymmenen vierasta pöydässään. Prudence puolestaan toi sinne kaikki tuttavansa ja otti heidät vastaan aivan kuin talo olisi ollut hänen. Herttuan rahoilla suoritettiin kaikki kulut, mutta sattui toisinaan, että Prudence tuli pyytämään minulta tuhannen francsia Margueriten puolesta. Olin voittanut pelissä ja saatoin antaa pyydetyn summan. Mutta peläten, että hän tarvitsisi enemmän kuin mitä omistin, lainasin Parisissa yhtä paljon kuin olin jo ennen lainannut ja täsmälleen takaisin maksanut. Ilo, mikä Margueritella oli vieraistaan, väheni melkoisesti, kun hän huomasi kuinka kalliiksi tuo juhliminen kävi ja ennen kaikkea, kun hän oli pakoitettu toisinaan pyytämään rahoja minulta. Herttua, joka oli vuokrannut huvilan Margueritelle lepäämistään varten, ei näyttäytynyt enää sen jälkeen, kun hän onnettomuudeksi sattui kerran saapumaan suureen nais-seuraan, joka, kun hän aivan odottamatta avasi oven, rehahti äänekkääseen nauruun. Hän vetäytyi heti takaisin, ja vaikka Marguerite läksi heti hänen jälkeensä, ei hän saanut häntä leppymään. Herttuan itserakkautta oli loukattu ja hän antoi tyttöparan jyrkästi tietää, että oli väsynyt maksamaan naisen hullutuksia, joka ei ymmärtänyt häntä paremmin kunnioittaa. Jonka jälkeen hän läksi vihoissaan tiehensä. Siitä päivästä lähtien ei Marguerite ollut kuullut hänestä mitään, vaikka hän olikin muuttanut tapansa ja herennyt ottamasta vastaan vieraita. Se oli minulle eduksi, sillä sain nyt Margueriten kokonaan itselleni, ja unelmani alkoi vähitellen toteutua. Marguerite ei voinut enää elää ilman minua, ja välittämättä seurauksista näytti hän peittämättä suhteemme, ja lopulta oltiin niin pitkällä, että minä asuin hänen luonaan. Prudence oli kyllä koettanut saarnata siveyttä Margueritelle, mutta tämä oli vastannut, että hän rakasti minua, eikä voinut elää ilman minua ja luopua onnesta saada pitää minua aina luonaan. Sen olin kuullut eräänä päivänä, jolloin Prudence oli sanonut, että hänellä oli tärkeätä puhuttavaa Margueritelle, ja minä olin kuunnellut oven takana. Jonkun ajan kuluttua palasi Prudence jälleen. Olin puistossa kun hän saapui, joten hän ei nähnyt minua. Mutta tavasta, jolla Marguerite otti hänet vastaan, aavistin, että oli kysymys samasta asiasta, ja minä päätin kuunnella niinkuin ensikerrallakin. Kun he olivat sulkeutuneet huoneeseen, kysyi Marguerite: -- No niin? -- Minä tapasin herttuan. -- Ja mitä hän vastasi? -- Että hän kernaasti antaa anteeksi tuon kohtauksen, mutta että hän on saanut kuulla, että te julkisesti elätte yhdessä herra Armand Duvalin kanssa, ja sitä hän ei voinut antaa anteeksi. "Jos Marguerite jättää tuon nuoren miehen", sanoi hän, "annan hänelle kaikki mitä hän tahtoo, kuten ennenkin; muussa tapauksessa saa hän luopua kaikista pyynnöistä". -- Mitä te vastasitte? -- Että ilmoitan teille hänen päätöksensä, ja minä lupasin puhua teille järkeä. Ajatelkaa, rakas lapsi, mitä kaikkea te menetätte, ja jota ei Armand voi teille koskaan antaa. Hän rakastaa teitä koko sielullaan, mutta hän ei ole kylliksi rikas tyydyttämään kaikki teidän tarpeenne, ja hänen täytyy jonakin päivänä jättää teidät, mutta silloin on myöhäistä, eikä herttua anna teille enää mitään. Tahdotteko, että minä puhun Armandin kanssa? Marguerite näytti ajattelevan, sillä hän ei vastannut. Sydämeni jyskytti kiivaasti odottaessani hänen vastaustaan. -- Ei, sanoi hän, -- minä en luovu Armandista, enkä minä tahdo piilottautua saadakseni elää yhdessä hänen kanssaan. Se on ehkä hullua, mutta minä rakastan häntä! Ja kun hän on nyt tottunut estämättä rakastamaan minua, koskisi häneen kovasti, jos hänen täytyisi tunniksikin jättää minut. Sitäpaitsi ei minulla ole enää niin pitkälti elonaikaa, että minun tarvitsisi tehdä itseni onnettomaksi vanhan ukon takia. Pitäköön hän rahansa; tulen toimeen ilmankin niitä. -- Millä tavalla? -- Sitä en vielä tiedä. Ennenkuin Prudence ennätti jatkaa, syöksyin minä sisään, heittäydyin Margueriten jalkoihin ja kostutin kyyneleilläni hänen käsiään, onnellisena siitä, että hän minua niin rakasti. -- Elämäni kuuluu sinulle, Marguerite, sinä et tarvitse tuota miestä, olenhan minä luonasi! Minä en koskaan hylkää sinua, ja kuinka voisin korvata onnen, jonka minulle lahjoitat? Ei mitään pakkoa enää, Marguerite, me rakastamme toisiamme! Mitä me välitämme muusta! -- Juuri niin! Rakastan sinua, Armand! sopersi hän kietoen käsivartensa kaulani ympäri, -- rakastan sinua niin kuin en koskaan luullut voivani rakastaa. Me olemme onnellisia, me elämme rauhassa, ja minä jätän ikuisiksi ajoiksi sen elämän, jonka tähden nyt punastun. Sinä et koskaan moiti minua menneisyydestäni, eikö totta? Minä en voinut puhua; vastasin ainoastaan painamalla Margueriten sydäntäni vasten. -- Kas niin, sanoi Marguerite liikutetulla äänellä Prudencelle, -- kertokaa tästä kohtauksesta herttualle, ja lisätkää, että me emme tarvitse häntä. Sen jälkeen ei enää milloinkaan puhuttu herttuasta. Marguerite ei ollut sama kuin ennen. Hän oli luopunut tavoistaan, ystävättäristään, puheistaan ja tuhlauksestaan. Kun me olimme ulkona kävelemässä, niin eipä olisi voinut luulla, että tuo valkopukuinen nainen, jolla oli olkihattu päässä ja silkkitakki käsivarrellaan, oli sama Marguerite Gautier, joka neljä kuukautta sitten oli herättänyt loistavalla elämällään ja häväistysjutuillaan sellaista huomiota. Oi, me kiiruhdimme olemaan onnellisia, aivan kuin olisimme aavistaneet, että se pian loppuisi. Emme olleet käyneet Parisissa kahteen kuukauteen, eikä kukaan ollut käynyt luonamme, lukuunottamatta Prudencea ja aikaisemmin mainitsemaani Julie Duprat'ia. Mutta me nautimme siitä todellisesta elämästä, jota nyt vietimme ja jota en minä yhtä vähän kuin Margueritekaan ollut tähän asti ymmärtänyt. Tuo nainen osoitti lapsellista huomiota pienemmillekin vähäpätöisyyksille. Toisinaan saattoi hän pienen tytön tavoin juosta ympäri puistossa ja ajaa takaa perhosta tahi sudenkorentoa; ja hän saattoi istua kokonaisen tunnin nurmikolla tutkimassa kukkaa, jolla oli sama nimi kuin hänellä. Kaksi tahi kolme kertaa kirjoitti herttua hänelle. Kun Marguerite tunsi hänen käsialansa antoi hän kirjeet minun luettavikseni. Nuo kirjeet houkuttelivat kyyneleet silmiini. Herttua luuli, sulkemalla Margueritelta kukkaronsa, saavansa hänet kääntymään jälleen puoleensa. Mutta kun hän näki, että tämä keino ei tehonnut, kirjoitti hän ja pyysi lupaa saada, niinkuin ennenkin, käydä tapaamassa Margueritea, ja millä ehdoilla tahansa. Kun olin lukenut kirjeet revin ne rikki, kertomatta Margueritelle niiden sisällöstä ja kehoittamatta Margueritea ottamaan vastaan tuota miespoloista, jota yhtä kaikki kävi sääliksi. Mutta minä pelkäsin, että Marguerite luulisi sen johtuvan toivomuksesta, että herttuakin ottaisi osaa talousmenoihin; ja eniten kaikesta pelkäsin, että hän luulisi minun voivan kieltää, että olin edesvastuussa kaikista seurauksista, joita hänen rakkautensa minuun saattoi mukanaan tuoda. Kun Herttua ei saanut vastausta kirjeisiinsä herkesi hän kirjoittamasta, ja Marguerite ja minä olimme edelleen yhdessä välittämättä vähääkään tulevaisuudesta. KAHDEKSASTOISTA LUKU. Toisinaan yllätin kuitenkin Margueriten surullisen näköisenä ja kyyneleet silmissä. Kysyin häneltä syytä tähän äkilliseen suruun, ja hän vastasi silloin: -- Meidän, rakkautemme ei ole tavallista rakkautta, Armand. Sinä rakastat minua aivan kuin en olisi koskaan kuulunut kenellekään muulle, ja minä vapisen, ajatellessani, että sinä myöhemmin, katuessasi rakkauttasi ja moittiessasi minua entisestä elämästäni, ehkä pakoitat minut palaamaan samaan olotilaan, josta minut pelastit. Mutta, saatuani nyt kokea toisenlaista elämää, kuolisin, jos minun täytyisi palata tuohon entiseen elämääni. Sentähden, sano minulle, ett'et koskaan hylkää minua. -- Vannon sen sinulle! Hän katsoi minuun ikäänkuin lukeakseen silmistäni oliko valani todellinen, sitten hän heittäytyi syliini, kätki kätensä poveeni ja sanoi: -- Sinä et tiedä kuinka paljon sinua rakastan. Huomasin kuitenkin, että tulevaisuus alkoi huolestuttaa Margueritea. Kun pelkäsin, että yksinäisyys häntä ikävystytti, ehdoitin hänelle, että palaisimme jälleen Parisiin, mutta sitä hän ei tahtonut, vaan vakuutti, että hän saattoi olla onnellinen ainoastaan maalla. Prudence ei tullut usein, mutta hän kirjoitti sen sijaan, ja hänen kirjeensä tekivät aina Margueriten miettiväiseksi. En tietänyt mitä ajatella. Päivää myöhemmin kuin Marguerite oli saanut tuollaisen kirjeen ja vastannut siihen, oli kerrassaan ihana ilma. Marguerite ehdoitti, että tekisimme venematkan erääseen saareen, joka sijaitsi melko kaukana. Hän näytti sangen iloiselta, emmekä me palanneet ennenkuin kello viisi. -- Rouva Duvernoy kävi täällä, sanoi Nanine. -- Joko hän matkusti? kysyi Marguerite. -- Jo, neidin vaunuilla; hän sanoi, että oli niin sovittu. -- Hyvä, sanoi Marguerite. -- Tuokaa nyt päivällinen pöytään. Kahden päivän kuluttua tuli kirje Prudencelta, ja neljäntoista päivän perästä oli Marguerite kokonaan vapautunut salaperäisestä surumielisyydestään, jota hän lakkaamatta oli pyytänyt minulta anteeksi. Vaunut eivät kuitenkaan palanneet. -- Mistä syystä ei Prudence lähettänyt vaunuja takaisin? kysyin minä eräänä päivänä. -- Toinen hevosista on sairas ja vaunut ovat olleet korjattavina. Sellaisen on paras toimituttaa sillä aikaa kun vielä olemme täällä, emmekä tarvitse vaunuja. Jonkun päivän kuluttua tuli Prudence luoksemme, ja hän vahvisti sen mitä Marguerite oli sanonut. Molemmat naiset läksivät puistoon kävelemään, ja kun minä saavuin heidän luokseen, vaihtoivat he puheenaihetta. Kun Prudence läksi illalla, valitti hän kylmää ja pyysi saada lainata Margueriten kaschmirisaalin. Kului kuukausi, jonka aikana Marguerite oli iloisempi ja rakastettavampi kuin koskaan ennen. Vaunuja ei kuitenkaan kuulunut takaisin, eikä saaliakaan palautettu, mikä tuntui minusta perin kummalliselta, ja kun minä tiesin missä laatikossa Marguerite säilytti Prudencen kirjeitä, pidin varani kerran kun Marguerite oli puistossa, ja koetin päästä käsiksi kirjeisiin. Mutta laatikko oli lukossa. Silloin tutkin laatikot, joissa hän säilytti korujaan. Ne olivat auki, mutta lipas koruineen oli poissa. Kauhistuneena tahdoin kysyä Margueritelta syytä tähän katoamiseen, mutta hän ei olisi ilmoittanut totuutta. Sanoin sentähden: -- Rakas Marguerite, pyydän, että sallit minun matkustaa Parisiin. Osoitteeni on tuntematon ja minulle pitäisi olla saapunut kirjeitä isältäni. Epäilemättä hän on levoton ja minun täytyy vastata hänelle. -- Matkusta, ystäväni, sanoi hän, -- mutta tule pian takaisin. Minä matkustin ja kiiruhdin heti Prudencen luo. -- Kuulkaa, sanoin minä ilman alkuvalmistuksia, -- missä ovat Margueriten hevoset? -- Myydyt. -- Ja kaschmirisaali? -- Myyty. -- Ja jalokivet? -- Pantatut. -- Ja kuka on ne myynyt ja pantannut? -- Minä. -- Miksi ette ole kertonut tästä minulle? -- Siksi, että Marguerite on kieltänyt minua sitä tekemästä. -- Ja miksi ette ole pyytänyt rahoja minulta? -- Siksi että hän ei tahtonut sitä. -- Ja mihinkä nuo rahat käytetään? -- Maksuihin. -- Onko hänellä paljonkin velkoja? -- Likipitäen kolmekymmentä tuhatta francsia vielä. Niin, ystäväni, sanoin sen teille aikaisemmin, mutta te ette tahtoneet uskoa minua. Velkojat saivat nimittäin tietää, ett'ei herttua anna hänelle enää mitään ja että hän elää yhdessä erään varattoman nuoren miehen kanssa. Silloin he tahtoivat saada rahansa takaisin ja tekivät ulosmittauksen. Marguerite tahtoi myydä kaiken mitä hänellä oli, mutta siihen ei ollut aikaa. Hänen täytyi kuitenkin maksaa, ja päästäkseen pyytämästä rahoja teiltä, myi hän hevosensa ja saalinsa ja panttasi jalokivensä. Tässä näette pantti- ja ostokuitit. Prudence avasi erään laatikon ja näytti minulle paperit. -- Oh, te luulitte, että siinä oli kylliksi kun saitte rakastaa toisianne ja viettää ihanteellista paimenelämää maalla. Ei, ystäväni, ei. Aineellisen elämän vaatimuksia ei voida jättää huomioon ottamatta, ja että Marguerite ei ole kahtakymmentä kertaa pettänyt teitä johtuu siitä, että hänellä on erikoisluonne. Olen kyllä antanut hänelle hyviä neuvoja, sillä minuun koski kun tuolta tyttöraukalta riistettiin kaikki. Mutta hän ei tahtonut! Hän vastasi, että hän rakasti teitä, eikä mistään hinnasta maailmassa tahtonut teitä pettää. Kaikki tuo on sangen kaunista ja runollista, mutta sellaisella ei tyydytetä velkojia. Ja nyt hän tarvitsee, kuten sanottu, vähintäin kolmekymmentä tuhatta francsia. -- Hyvä. Minä hankin tuon summan. -- Aiotteko lainata? -- Aion. -- Siinä teette tyhmästi. Te rikkoisitte välinne isänne kanssa ja tärvelisitte mahdollisuutenne. Olkaa sentähden viisas, älkääkö tehkö tyhmyyksiä. Minä en sano, että teidän täytyisi jättää Margueritea, mutta eläkää hänen kanssaan niinkuin teitte alkukesästä. Antakaa hänen itse keksiä keino selviytyäkseen pulmasta. Herttua palaa vähitellen hänen luokseen. Ja kreivi N... sanoi minulle viimeksi eilen, että jos Marguerite suostuisi häneen, maksaisi hän hänen velkansa ja antaisi hänelle neljä, viisi tuhatta francsia kuukaudessa. Älkää siis odottako kunnes joudutte perikatoon, varsinkaan kun kreivi N... on sellainen nauta, eikä mikään siis estä teitä edelleen olemasta Margueriten rakastaja. Hän itkee kyllä alussa, mutta on kerran vielä kiittävä teitä. Älkää sanoko hänelle mitään, vaan tuokaa hänet takaisin Parisiin ja sulkekaa sitten silmänne. Enempää ei tarvita, ystäväni. Prudence piti neuvoaan erinomaisena, mutta minä hylkäsin sen suuttumuksella. Ja minä olin myöskin varma siitä, että Marguerite kuolisi ennemmin kuin suostuisi moiseen. -- Pila sikseen, sanoin minä. -- Koska rahat tarvitaan? -- Kahden kuukauden kuluttua. -- Hän saa ne. Mutta minä jätän summan teille ja pyydän että lupaatte olla sanomatta Margueritelle, että minä olen antanut rahat teille. -- Sen suhteen voitte olla rauhallinen. -- Ja ilmoittakaa minulle, jos hän lähettää teille jotakin muuta myytäväksi tahi pantattavaksi. -- Siitä ei ole pelkoa. Hänellä ei ole enää mitään. Läksin kotiini ja löysin sieltä kolme isältäni tullutta kirjettä. _Toisen osan loppu_. KOLMAS OSA. YHDEKSÄSTOISTA LUKU. Kolmessa ensimäisessä kirjeessä oli isäni levoton vaikenemiseni johdosta ja kysyi siihen syytä; neljännessä antoi hän minun huomata, että hän tiesi elämäntapani muutoksesta, ja ilmoitti kohdakkoin saapuvansa minua tervehtimään. Olen aina suuresti kunnioittanut ja vilpittömästi rakastanut isääni. Vastasin hänelle siis, että vaitioloni oli aiheutunut pienestä matkasta, ja pyysin häntä tarkemmin ilmoittamaan minä päivänä hän saapui, jotta saatoin olla kotona häntä tapaamassa. Annettuani Josefille osoitteeni maalla ja kehoitettuani häntä heti tuomaan minulle G...ssä leimatun kirjeen, joka osoitteellani saapui, matkustin takaisin Bougivaliin. Marguerite odotti minua puutarhan veräjällä. Hänen katseestaan kuvastui levottomuus. Hän kietoi käsivartensa kaulani ympäri, eikä voinut olla kysymättä: -- Oletko tavannut Prudencen? -- En. -- Miksi sinä viivyit niin kauan Parisissa? -- Minulle oli saapunut kirjeitä isältäni ja minun täytyi vastata niihin. Hetkisen kuluttua saapui Nanine aivan hengästyneenä. Marguerite nousi ja puheli hiljaa hänen kanssaan. Kun Nanine oli poistunut, istahti Marguerite viereeni, tarttui käteeni ja sanoi: -- Miksi sinä valehtelet? Sinähän kävit Prudencen luona. -- Kuka on sanonut sen sinulle? -- Nanine. -- Mistä hän sen tietää? -- Hän on seurannut sinua. -- Olit siis pyytänyt häntä tekemään sen? -- Niin. Arvelin, että sinulla täytyi olla tärkeitä syitä, joiden johdosta matkustit Parisiin; ethän ollut neljään kuukauteen jättänyt minua yksin. Pelkäsin että oli tapahtunut jokin onnettomuus, tahi, että läksit ehkä tapaamaan jotakin toista naista. -- Lapsi! -- Olen nyt rauhoittunut; tiedän mitä sinä olet tehnyt, mutta en vielä tiedä mitä sinulle on sanottu. Näytin Margueritelle isäni kirjeet. -- En kysy nyt niitä; tahdon tietää miksi sinä kävit tapaamassa Prudencea. -- Oh, kävin tiedustelemassa häneltä hevosesi vointia, ja tarvitsiko hän vielä sinun saaliasi ja jalokiviäsi. -- Sellaisen suhteen vallitessa kuin meidän välillämme on, täytyy naisen, jos hänessä on vähänkin arvokkuutta, ennemmin suostua kaikenlaisiin uhrauksiin kuin pyytää rakastajaltaan rahoja ja siten lyödä rakkauteensa kauppatavaran leiman. Sinä rakastat minua, siitä olen varma, mutta sinä et tiedä kuinka heikko se side on, joka pitää sydämessä yllä sitä rakkautta, jota minun kaltaisiani naisia kohtaan tunnetaan. Kukapa tietää? Ehkä sinä jonakin päivänä, kun sinulla on ikävä ja tunnet ahdistusta, luuloittelet itsellesi, että meidän suhteemme onkin vain, taitavasti yhdistetty laskelma? Prudence on juorukello. Mitä minä noilla hevosilla tein? Niiden myyminen tuotti minulle säästöä; voin varsin hyvin tulla toimeen ilman niitä, eivätkä ne maksa minulle enää mitään. Kaikki mitä sinulta pyydän on, että rakastat minua, rakastat yhtä paljon, vaikka minulla ei olekaan hevosia ja jalokiviä. Hän sanoi kaiken tämän niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että kyyneleet nousivat silmiini. -- Mutta, parahin Margueriteni, sanoin minä, puristaen hellästi hänen käsiään, sinä tiesit varsin hyvin, että minä kerran saisin tietää uhrauksesi ja että minä en hyväksyisi sitä. -- Miksi et? -- Siksi, rakkaani, että minä en tahdo, että rakkautesi minuun riistää sinulta ainoatakaan jalokiveä. Enkä minä myöskään tahdo, että sinä hämmennyksen ja ikävystymisen hetkenä ajattelisit, että moista hetkeä ei olisi, jos sinä eläisit yhdessä jonkun toisen miehen kanssa, ja että sinä katuisit, vaikkapa vain minuutinkin ajan, että olet yhdessä minun kanssani. Muutaman päivän perästä saat takaisin hevosesi, jalokivesi ja saalisi. Ne ovat sinulle yhtä välttämättömiä kuin ilma elämälle, ja, se tuntuu ehkä naurettavalta, mutta minä tahdon mieluummin nähdä sinut hienona kuin yksinkertaisena. -- Silloin et enää rakasta minua. -- Hupakko! -- Jos sinä rakastaisit minua, niin antaisit minun rakastaa sinua omalla tavallani; mutta päinvastoin näet sinä minussa edelleenkin tytön, jolle loisto on välttämätöntä ja jonka loiston sinä luulet yhä edelleenkin olevasi pakoitettu maksamaan. Sinä häpesit ottamasta vastaan todistusta rakkaudestani. Vasten tahtoasi aiot sinä eräänä päivänä jättää minut, ja sinä koetat suojata hienotunteisuuttasi kaikilta epäluuloilta. Olet oikeassa, ystäväni, mutta minä toivoin parempaa. Marguerite aikoi nousta, mutta minä pidätin häntä ja sanoin: -- Tahdon, että sinä olet onnellinen, ja että sinulla ei olisi mitään moittimista minun suhteeni, siinä kaikki. -- Me siis eroamme? -- Miksi niin, Marguerite? Kuka meidät eroittaisi? huudahdin minä. -- Sinä itse, joka et tahdo, että ymmärtäisin asemasi, ja joka turhamaisuudessasi tahdot pidättää minua omassani; sinä, joka, säilyttääksesi loiston, jossa olen elänyt, tahdot säilyttää välillämme olevan siveellisen eron; sinä, joka lopuksi et usko rakkauttani kyllin epäitsekkääksi, jakaakseni kanssasi omaisuuden, joka sinulla on ja jonka avulla voisimme elää yhdessä onnellisina, vaan joka naurettavan ennakkoluulon orjana ennemmin saatat itsesi perikatoon. Luuletko sinä sitten, että minä vertaan vaunuja ja joitakin jalokiviä sinun rakkauteesi? Sinä tahdot maksaa velkani ja pitää minua yllä! Kuinka kauan luulet tuon kaiken kestävän? Kaksi tahi kolme kuukautta, ja silloin olisi enää myöhäistä aloittaa sitä elämää, jota sinulle ehdoitan, sillä silloin sinä ottaisit minulta kaikki, ja sitä ei kunniallinen mies voi tehdä. Nyt sinulla sitävastoin on kahdeksan, kymmenen tuhatta francsia vuosittain, joilla me voimme elää. Minä myyn kaiken liikanaisen ja siten saan pari tuhatta francsia vuotta kohden. Me vuokraamme pienen, kauniin asunnon, missä voimme molemmat asua. Kesäisin oleskelemme maalla, mutta ei tällaisessa talossa, vaan kahden asuttavassa tuvassa. Sinä olet riippumaton, minä vapaa, me olemme nuoria; rukoilen sinua, Armand, älä, taivaan nimessä, heitä minua takaisin elämään, jota ennen olin pakoitettu viettämään. Minä en voinut vastata, rakkauden ja kiitollisuuden kyyneleet täyttivät silmäni ja minä heittäydyin Margueriten syliin. Hän jatkoi: -- Aioin järjestää kaiken tämän, mainitsematta sinulle sanaakaan, maksaa velkani ja järjestää uuden asuntomme. Lokakuussa olisimme palanneet Parisiin ja kaikki olisi silloin selvinnyt. Mutta koska Prudence on jo kertonut sinulle kaikki, täytyy sinun antaa suostumuksesi nyt sen sijaan, että olisit tehnyt sen jälestäpäin. Rakastatko minua kylliksi tätä varten? Minun oli mahdoton vastustaa noin suurta, rakkautta. Suutelin syvästi liikutettuna Margueriten käsiä ja sanoin: -- Teen kaikki mitä sinä tahdot. Niinkuin hän oli päättänyt, niin myöskin tapahtui. Hän joutui lapsellisen ilon valtaan: hän tanssi, lauloi, riemuitsi uuden asuntonsa yksinkertaisuudesta ja tiedusteli jo mielipidettäni, missä se ja se esine tulisi olemaan ja kuinka mikin paikka olisi järjestettävä. Hän oli onnellinen ja ylpeä päätöksestämme, joka näytti tekevän liittomme täydelliseksi. Mutta minä en tahtonut olla häntä huonompi Silmänräpäyksessä tein päätökseni. Siirtäisin Margueritelle korot, jotka olin perinyt äidiltäni ja jotka tuntuivat minusta aivan riittämättömiltä palkitsemaan saamani uhrin. Isältäni saama viiden tuhannen francsin eläke jäi minulle, ja mitä tapahtuikin, riitti se elämiseen. En puhunut Margueritelle päätöksestäni, sillä olin varma siitä, että hän kieltäytyisi ottamasta vastaan lahjoitustani. Kun Marguerite ja minä matkustimme Parisiin katselemaan asuntoja, menin minä isäni asianajajan, vanhan perhetuttavamme luo ja kysyin häneltä kuinka minun oli meneteltävä siirtääkseni nuo korot toiselle. Tuo kelpo mies luuli, että olin mennyttä miestä ja kysyi syytä päätökseeni. Ja kun minun ennemmin tahi myöhemmin täytyi ilmaista hänelle kenelle lahjoituksen tein, katsoin parhaaksi heti kertoa hänelle totuuden. Hän ei tehnyt vastaväitteitä, ja vakuutti järjestävänsä kaikki parhain päin. Luonnollisesti kehoitin häntä noudattamaan mitä suurinta vaiteliaisuutta isäni suhteen. Sitten läksin noutamaan Margueritea Julia Dupratin luota, jonne hän oli päättänyt mennä odottamaan, päästäkseen kuulemasta Prudencen siveyssaarnoja. Läksimme nyt katsomaan huoneustoja ja löysimme lopulta sopivan eräästä Parisin rauhallisimmasta kaupunginosasta. Löytömme käsitti pienen rakennuksen, keskellä suloista puutarhaa. Päätimme ottaa sen ja minä läksin kotiini ilmoittamaan, että luovuin asunnostani. Marguerite läksi puolestaan erään välittäjän luo pyytämään hänen tekemään jotakin, minkä tämä oli kerran tehnyt eräälle hänen ystävättäristään. Hän saapui kerrassaan ihastuneena asuntooni. Välittäjä oli luvannut maksaa hänen velkansa, antaa hänelle siitä kuitin ja sitäpaitsi luovuttaa hänelle kaksikymmentä tuhatta francsia korvaukseksi hänen huonekaluistaan. Iloisin mielin palasimme nyt jälleen Bougivaliin. Kun me kahdeksan päivää myöhemmin istuimme suuruspöydässä, astui Nanine sisälle ja sanoi, että Josef tahtoi puhua kanssani. Annoin hänen astua sisälle. -- Herra, sanoi hän, -- isänne on saapunut Parisiin ja hän pyytää teitä heti tulemaan asuntoonne, missä hän odottaa teitä. Tämä uutinen oli maailman yksinkertaisin asia, mutta Marguerite ja minä katsahdimme toisiimme kuultuamme sen. Aavistimme onnettomuuden. Marguerite ei sanonut sanaakaan siitä mitä hän tunsi, mutta minä tartuin kuitenkin hänen käteensä ja sanoin: -- Älä pelkää mitään. -- Tule takaisin niin pian kuin voit, sopersi hän syleillessään minua, -- istun ikkunassa sinua odottamassa. Pyysin Josefin sanomaan isälleni, että minä tulen heti. Ja kaksi tuntia myöhemmin olin Parisissa. KAHDESKYMMENES LUKU. Katseesta, jonka hän loi minuun, kun astuin sisälle, ymmärsin heti, että oli kysymys vakavista asioista. Ikäänkuin en olisi huomannut mitään astuin kuitenkin hänen eteensä ja syleilin häntä, kysyen: -- Koska te saavuitte, isä? -- Eilen illalla. -- Ja te asetuitte minun luokseni, kuten tavallista. -- Niin. -- Valitan, etten ollut täällä kotona teitä vastaanottamassa. Odotin nyt siveyssaarnaa, jota isäni kasvot ennustivat. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan pani kirjoittamansa kirjeen kuoreen ja antoi sen Josefille postiin vietäväksi. Jäätyämme kahden kesken nousi isäni tuoliltaan ja sanoi: -- Rakas Armand, meillä on vakavia asioita keskusteltavana. -- Kuuntelen teitä, isä. -- Lupaatko olla suora? -- Sitä olen aina. -- Onko totta, että sinä elät yhdessä erään Marguerite Gautier-nimisen naisen kanssa? -- On. -- Tiedätkö sinä mikä nainen hän on? -- Langennut nainen. -- Hänenkö tähtensä sinä et ole käynyt tänä vuonna tervehtimässä sisartasi ja minua? -- Niin, isä, tunnustan sen. -- Sinä rakastat siis paljon tuota naista? -- Huomaatte sen siitä, isä, että hänen tähtensä olen laiminlyönyt pyhän velvollisuuteni, jota nyt nöyrimmästi pyydän anteeksi. Isäni ei nähtävästi odottanut niin suoria vastauksia, sillä hän näytti hetkisen miettivältä, jonka jälkeen hän sanoi: -- Olet tietenkin käsittänyt, ettet aina voi elää sillä tavoin? -- Olen kyllä pelännyt sitä, isä, mutta en ole käsittänyt sitä. -- Mutta sinun olisi pitänyt käsittää, että minä en hyväksy sitä. -- Olen sanonut itselleni, että kun en ole tehnyt mitään sellaista, joka sotisi sitä kunnioitusta vastaan, jota olen velvollinen osoittamaan teidän nimeänne ja perheemme ominaista rehellisyyttä kohtaan, niin voin elää niinkuin elän. Intohimot tekevät ihmisen voimakkaaksi, minä olin valmis taistelemaan, niin, vaikkapa isäni kanssa, saadakseni pitää Margueriten. -- Hyvä, mutta nyt sinun on aika muuttaa elintapaasi. -- Miksi niin, isä? -- Siksi, että sinä olet tekemäisilläsi sellaista, mikä loukkaa sitä kunnioitusta, jota luulet tuntevasi omaisiasi kohtaan. -- En ymmärrä mitä nuo sanat merkitsevät. -- Selitän sen sinulle. Että sinulla on rakastajatar, on hyvä asia; että maksat hänelle säännöllisesi, on myöskin hyvä; mutta että sinä unohdat pyhimmät velvollisuutesi hänen tähtensä, että annat huhun häpeällisestä elintavastasi levitä aina maakuntaamme asti ja luoda varjon kunniallisen nimen yli, jonka olen sinulle antanut, on sellaista mikä ei voi eikä saa jatkua. -- Sallikaa minun sanoa teille, isä, että niillä, jotka ovat antaneet teille tietoja, ei ole ollut oikeata selkoa asioista. Minä olen neiti Gautier'in rakastaja, se on maailman yksinkertaisin asia; minä en anna neiti Gautier'ille sitä nimeä, jonka olen saanut teiltä, enkä minä tuhlaa hänen tähtensä enempää kuin minkä varani myöntävät. En ole tehnyt velkoja enkä ole asemassa, joka antaisi isälle aihetta sanoa pojalle niinkuin te nyt olette sanonut. -- Isällä on aina oikeus estää poikansa joutumasta huonoille teille. Sinä et ole vielä tehnyt mitään pahaa, mutta voit mahdollisesti tehdä. -- Isä! -- Minä tunnen elämän paremmin kuin sinä. Tiedän, että täysin puhtaita tunteita ei ole muilla kuin aivan viattomilla naisilla. Sinun täytyy jättää rakastajattaresi. -- Olen pahoillani, isä, kun minun täytyy olla tottelematon, mutta se on mahdotonta. -- Minä pakoitan sinut tekemään sen. -- Onnettomuudeksi ei ole saarta, jonne liehinaisia lähetetään, ja, jos sellainen olisikin, seuraisin minä neiti Gautier'ta, jos teidän onnistuisi lähettää hänet sinne. En mahda sille mitään, etten voi olla onnellinen muualla kuin tuon naisen seurassa. -- Rakas Armand, ajattele, että minä olen sinun isäsi, joka aina olen rakastanut sinua ja toivonut ainoastaan parastasi. Onko kunniallista elää yhdessä tytön kanssa, jonka koko maailma on omistanut? -- Se ei merkitse mitään, isä, kun ei kukaan nyt voi omistaa häntä! Se ei merkitse mitään, jos tuo tyttö rakastaa minua, jos hän uudestisyntyy rakkauden kautta, jota hän tuntee minua ja minä häntä kohtaan! -- Oh, sinä siis luulet, että kunniallisen miehen tehtäviin kuuluu liehinaisten käännyttäminen? Sinä luulet, että Jumala on asettanut tämän kehnon päämäärän hänen elämälleen? Mikä olisi seurauksena tuollaisesta merkillisestä menettelystä, ja mitä sinä ajattelisit siitä mitä juuri sanoit silloin, kun tulisit neljänkymmenen vuoden ikäiseksi? Sinä nauraisit sille, sikäli kuin vielä voisit nauraa, sikäli kuin menneisyytesi ei olisi jättänyt liian syviä merkkiä jälkeensä. Ei, Armand, mieti asiaa, äläkä puhu enää moisia typeryyksiä. Sano, että luovut tuosta naisesta; isäsi pyytää sitä sinulta. Minä en vastannut. -- Armand, jatkoi isäni, -- äiti-vainajasi nimessä, luovu nykyisestä elämäntavastasi, jonka, usko minua, olet unohtava pikemmin kuin luuletkaan, ja johonka mahdoton suunnitelmasi sinut sitoo. Sinä olet kaksikymmenviisivuotias, ajattele tulevaisuuttasi. Sinä et voi aina rakastaa tuota naista, joka ei myöskään voi aina rakastaa sinua. Te liioittelette molemmat rakkauttanne. Sinä tärvelet tulevaisuutesi, ja sinä olet koko elämäsi katuva nuoruuttasi. Tule viettämään muutama kuukausi sisaresi luona. Lepo ja omaistesi hellä rakkaus parantavat sinut tästä kuumeesta, sillä se ei ole muuta kuin kuumetta. Sillä aikaa on rakastajattaresi lohduttava itseään, hän ottaa itselleen toisen rakastajan, ja kun sinä tulet huomaamaan millaisen naisen tähden olit vähällä joutua epäsopuun isäsi kanssa ja menettää hänen rakkautensa, olet sinä myöntävä, että tein oikein, kun tulin tänne, ja sinä olet kiittävä minua. Kas niin, sinä matkustat kanssani, eikö totta, Armand? Minä tunsin, että isäni oli oikeassa kaikkien muiden naisten suhteen, mutta ei Margueriten. Mutta hänen äänensä oli niin lempeä ja rukoileva lausuessaan viimeiset sanansa, että minä en uskaltanut vastata hänelle. -- No niin? sanoi hän liikutetulla äänellä. -- No niin, isä, en voi luvata teille mitään, sanoin minä vihdoin, -- se mitä pyydätte minulta käy yli voimieni. Uskokaa minua, jatkoin minä, kun hän teki kärsimättömän liikkeen, -- te liioittelette tämän suhteen seurauksia. Marguerite ei ole sellainen jollaiseksi hänet luulette. Kaukana siitä, että tämä rakkaus johtaisi minut huonoille teille, päinvastoin se voi minussa kehittää mitä kunniallisimpia tunteita. Todellinen rakkaus tekee meidät aina paremmiksi, herätti sen meissä kuka nainen tahansa. Jos te tuntisitte Margueriten, niin huomaisitte, etten pane itseäni alttiiksi vähimmässäkään määrässä. Hän on yhtä jalo kuin jaloimmat naiset. Ja hän on yhtä vaatimaton kuin toiset ovat rahanhimoisia. -- Mikä ei estä häntä ottamasta vastaan koko sinun omaisuuttasi, sillä ne kuusikymmentä tuhatta francsia, jotka perit äidiltäsi ja jotka aiot antaa hänelle, ovat, pane tarkoin mieleesi mitä sanon, ainoa omaisuutesi. Isäni oli luultavasti salannut tämän uhkauksen, antaakseen minulle armonpiston. Mutta minä olin voimakkaampi hänen uhkauksiaan kuin rukouksiaan vastaan. -- Kuka on sanonut teille, että aion antaa hänelle tuon summan? kysyin minä. -- Asianajajani. Olisiko kunniallinen mies ryhtynyt moiseen, ilmoittamatta siitä ensin minulle? No niin, tulin Parisiin, estääkseni sinut tuollaisen tytön tähden joutumasta perikatoon. Kuoleva äitisi jätti sinulle tuon perinnön, elääksesi kunnollisella tavalla, eikä ollaksesi jalomielinen rakastajattaria kohtaan. -- Vannon teille, isä, että Marguerite ei tietänyt tästä lahjoituksesta. -- Miksi sinä sitten sen teit? -- Siksi, että Marguerite, tuo nainen, jonka te tuomitsette ja vaaditte minun jättämään, uhraa kaikki mitä hänellä on voidakseen elää minun kanssani. -- Ja sinä otat vastaan moisen uhrauksen? Mikä sinä olet miehiäsi, kun otat vastaan uhrauksia neiti Gautier'in kaltaiselta naiselta? No niin, tämä saa riittää. Sinun täytyy luopua tuosta naisesta. Äsken pyysin sitä sinulta; nyt vaadin sinua tekemään sen. Minä en voi sallia, että perheeni keskuudessa tapahtuu moista. Pane tavarasi kokoon ja ole valmis lähtemään kanssani. -- Anteeksi, isä, sanoin silloin; -- mutta, minä en matkusta. -- Miksi et? -- Koska olen jo siinä iässä, jolloin ei totella käskyjä. Vastaukseni sai isäni kalpenemaan. -- Hyvä sanoi hän; -- silloin tiedän mitä minun on tekeminen. Hän soitti kelloa, ja kun Josef astui huoneeseen, sanoi hän: -- Toimittakaa matkatavarani hotelli "Parisiin". Sitten hän meni viereiseen huoneeseen ja pukeutui. Kun hän palasi, menin minä häntä vastaan ja sanoin: -- Lupaatteko, isä, ett'ette ryhdy mihinkään, joka voisi tuottaa Margueritelle tuskia? Isäni pysähtyi, katsoi minuun halveksivasti ja vastasi ainoastaan: -- Luulen että sinä olet hullu. Jonka jälkeen hän meni ja löi oven perässään kiinni. Minä läksin myöskin, otin vaunut ja palasin jälleen Bougivaliin. Marguerite istui ikkunassa ja odotti minua. KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU. -- Vihdoinkin! huudahti hän ja heittäytyi syliini. -- Vihdoinkin olet sinä täällä! Kuinka kalpea sinä olet! Kerroin hänelle koko kohtauksen isäni kanssa. -- Oh! Jumalani! Aavistin sen, sanoi hän. -- Kun Josef ilmoitti hänen saapumisestaan, vapisin kuin olisin saanut onnettomuuden sanoman. Ystävä parka! Ja minä olen tuottanut sinulle niin paljon surua. Olisi ehkä parempi, kun jättäisit minut, etkä joutuisi epäsopuun isäsi kanssa. Mutta enhän minä ole tehnyt hänelle yhtään mitään. Mehän vietämme hiljaista elämää ja aiomme olla vieläkin hiljaisempia. Hän tietää kai, että sinä tarvitset rakastajattaren, ja hänen tulisi olla iloinen siitä, että tuo rakastajatar olen minä, koska rakastan sinua, enkä tavoittele enempää kuin mitä varallisuutesi myöntää. Kerroitko hänelle kuinka me olemme aikoneet järjestää tulevaisuutemme? -- Kerroin, ja se ärsytti häntä eniten, sillä päätöksemme on todistus molemminpuolisesta rakkaudestamme. -- Mitä siis nyt teemme? -- Me pysymme yhdessä ja annamme rajuilman mennä ohitse. -- Meneekö se ohitse? -- Sen täytyy mennä. -- Mutta salliiko isäsi sen? -- Mitä sinä tahdot, että hän tekisi? -- Mistä minä tiedän. Kaikki mitä isä voi tehdä saadakseen poikansa tottelemaan. Hän muistuttaa sinua menneisyydestäni ja kenties kunnioittaa minua sillä, että keksii minusta uusia juttuja, saadakseen sinut hylkäämään minut. -- Sinä tiedät, että rakastan sinua. -- Niin, mutta minä tiedän myöskin, että isäänsä on ennemmin tahi myöhemmin toteltava, ja ehkä sinä lopultakin tulet vakuutetuksi... -- Ei, Marguerite, hän on tuleva vakuutetuksi. Jotkut hänen ystävistään ovat juoruillaan hänet niin suututtaneet; mutta hän on hyvä ja oikeudenmukainen, ja hän kyllä rauhoittuu. Muuten, mitä se minua liikuttaa! -- Älä sano niin, Armand; en tahtoisi mistään hinnasta saattaa sinua epäsopuun isäsi kanssa. Palaa huomenna Parisiin. Isäsi on siksi ajatellut asiaa niinkuin sinäkin, ja te sovitte ehkä silloin paremmin. Älä loukkaa hänen periaatteitaan, tee joitakin myönnytyksiä, älä näytä, että välität niin paljon minusta, ja ole varma siitä, että Marguerite, tapahtukoon sitten mitä tahansa, jää luoksesi. -- Vannotko sen? -- Täytyykö minun se tehdä? Kuinka suloista onkaan antaa rakastettunsa äänen rauhoittaa itseään! Puhelimme nyt koko päivän tulevaisuudensuunnitelmistamme; ja seuraavana päivänä minä matkustin Parisiin ja saavuin kello kaksitoista hotelliin. Isäni oli jo lähtenyt ulos. Läksin asuntooni, sillä arvelin hänen ehkä menneen sinne. Mutta hän ei ollut siellä. Menin asianajajani luo; ei sielläkään. Palasin jälleen hotelliin ja odotin siellä kello kuuteen saakka. Mutta isääni ei kuulunut. Silloin matkustin takaisin Bougivaliin. Marguerite ei odottanut ikkunassa niinkuin eilen, vaan takkavalkean ääressä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa niin, ettei hän huomannut tuloani, vaan hätkähti, kun suutelin häntä otsalle. -- Sinä säikähdytit minua, sanoi hän. -- Ja isäsi? -- En tavannut häntä. En voi ymmärtää mitä se merkitsee. Etsin häntä turhaan kaikkialta. -- Silloin on sinun lähdettävä uudestaan huomenna. -- Minun tekisi mieleni odottaa kunnes hän kutsuu minua. Luulen, että olen tehnyt kaikki mitä olen voinut. -- Ei, ystäväni, se ei riitä; sinun täytyy palata isäsi luo ja vielä huomispäivänä. -- Miksi juuri huomenna, eikä jonakin muuna päivänä? -- Siksi, sanoi Marguerite, joka oli punastunut kysymykseni johdosta, -- siksi, että silloin näytät huolestuneemmalta ja me voimme pikemmin saada anteeksiannon. Marguerite oli koko päivän hajamielinen ja surullinen. Hän sanoi sen johtuvan tulevaisuuden pelosta. Rauhoitin häntä niin hyvin kuin taisin, ja seuraavana päivänä pakoitti hän minut matkustamaan, ollen levottoman ahdistuksen vallassa, jota en voinut selittää. Niinkuin edellisenä päivänä, oli isäni nytkin poissa, mutta hän oli jättänyt minulle seuraavan kirjeen: "Jos sinä palaat tänään, niin odota minua kello neljään; ellen siihen mennessä sattuisi tulemaan kotiin, niin syö kanssani päivällistä huomenna. Minun täytyy saada puhua kanssasi". Odotin määrättyyn aikaan. Mutta isäni ei tullut. Silloin matkustin. Edellisenä iltana olin tavannut Margueriten surullisena; tänään tapasin hänet kuumeisena ja liikutettuna. Astuttuani sisään heittäytyi hän kaulaani ja itki kauan sylissäni! Kysyin häneltä syytä tähän äkilliseen tuskaan. Hän ei ilmaissut minulle todellista syytä, vaan koetti kierrellä totuutta. Kun hän oli hieman rauhoittunut, kerroin minä hänelle matkani tuloksista; näytin hänelle isäni kirjeen ja sanoin, että se oli meille hyvä enne. Nähtyään kirjeen ja kuultuaan huomautukseni kiihtyi hänen itkunsa siihen määrin, että minä kutsuin Naninen, ja kun me pelkäsimme, että hän saisi hermokohtauksen, niin nostimme hänet vuoteeseen. Hän itki, sanomatta sanaakaan, mutta hän piti kiinni käsistäni ja suuteli niitä herkeämättä. Kysyin Naninelta, oliko Marguerite poissaollessani saanut jonkun kirjeen tahi ottanut vastaan jonkun vieraan, joka olisi aiheuttanut tämän kiihoittuneen mielialan. Mutta Nanine vastasi, että mitään kirjettä ei ollut tullut, eikä vieraita ollut käynyt sillä aikaa. Illalla hän hieman rauhoittui; hän pyysi minua istumaan vuoteensa laidalle ja puhui lakkaamatta siitä kuinka paljon hän rakasti minua. Sitten hän hymyili, mutta väkinäisesti, sillä kyyneleet verhosivat hänen silmiään. Koetin kaikin tavoin saada hänet ilmaisemaan todellisen syyn tähän suruun, mutta hän toi itsepäisesti esille epämääräisiä tekosyitään. Lopulta hän nukkui syliini, mutta uni oli levoton; toisinaan hän huudahti äkkiä ja havahtui, ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että yhä olin hänen läheisyydessään, antoi hän minun vannoa, että rakastin häntä. En voinut ymmärtää syytä noihin herkeämättömiin tuskan purkauksiin, joita kesti aina aamuun asti. Silloin vaipui Marguerite jonkinlaiseen horrostilaan. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön. Mutta tuota lepoa ei kestänyt kauan. Kello yksitoista hän heräsi, ja huomattuaan, että minä olin jo jalkeilla, katsoi hän ympärilleen ja huudahti: -- Joko sinä lähdet? -- En, sanoin minä ja tartuin hänen käsiinsä, -- mutta annoin sinun nukkua. Minulla on vielä aikaa. -- Milloin lähdet Parisiin? -- Kello neljä. -- Niin pian! Sinä olet luonani siihen asti, eikö totta? -- Luonnollisesti, kuten tavallista. -- Mikä onni! Syömmekö suurusta? sanoi hän hajamielisesti. -- Jos niin tahdot. -- Ja sitten sinä suutelet minua monta kertaa, siihen asti kunnes sinä lähdet. -- Niin, ja sitten minä palaan niin pian kuin suinkin mahdollista. -- Palaat? sanoi hän ja katsoi minuun tuijottavin silmin. -- Luonnollisesti. -- Aivan oikein, sinä palaat illalla, ja minä -- minä odotan sinua kuten tavallista, ja sinä rakastat minua ja me olemme onnelliset niinkuin olemme olleet aina siitä lähtien, kun opimme toisemme tuntemaan. Sanat tulivat hänen suustaan miltei sysäten, ja niiden takaa kuvastui sellainen tuska, että joka hetki pelkäsin Margueriten alkavan houria. -- Kuule, sanoin minä, -- sinä olet sairas, minä en voi jättää sinua yksin. Kirjoitan isälleni, ettei hän odota minua. -- Ei, ei! huudahti hän, -- älä tee sitä! Isäsi syyttäisi silloin minua siitä, että estän sinua tapaamasta häntä. Ei, ei, sinun täytyy matkustaa, sinun täytyy! Muuten en minä ole lainkaan sairas, voin aivan hyvin. Olen vaan nähnyt pahaa unta, enkä ole vielä oikein hereillä! Marguerite koetti nyt näyttää iloisemmalta. Hän ei itkenyt enää. Kun minun tuli aika lähteä, suutelin häntä ja kysyin, eikö hän tahtoisi saattaa minua asemalle. Toivoin nimittäin, että kävely virkistäisi häntä ja raitis ilma tekisi hänelle hyvää. Ja ennen kaikkea tahdoin niin kauan kuin suinkin mahdollista olla hänen läheisyydessään. Hän suostui ehdoitukseeni, otti päällystakin ylleen ja hatun päähänsä ja tuli Naninen kanssa mukaani. Nanine seurasi meitä sentähden, että Margueriten ei tarvinnut palata yksin kotiin. Ainakin parikymmentä kertaa olin kääntyä takaisin. Mutta toivo päästä pian takaisin ja pelko suututtaa isäni karkaisivat mieltäni. -- Illalla, sanoin minä Margueritelle hyvästellessämme. Hän ei vastannut. Ja juna kiidätti minut pois. Päästyäni Parisiin riensin heti Prudencen luo, pyytääkseni häntä matkustamaan Margueritea tervehtimään; toivoin nimittäin, että Prudencen hilpeys virkistäisi häntä. Astuin sisälle ilmoittautumatta ja tapasin Prudencen pukeutumishommissa. -- Oh! sanoi hän levottoman näköisenä; -- onko Marguerite mukana? -- Ei. -- Kuinka hän voi? -- Huonosti. -- Eikö hän siis tulekaan? -- Pitäisikö hänen sitten tulla? Prudence punastui ja vastasi hyvin hämillään: -- Arvelin, että kun te tulitte Parisiin, niin kenties hän tulee teitä noutamaan. -- Ei. Katsoin Prudenceen; hän loi alas katseensa ja minä olin huomaavinani hänen kasvoistaan, että hän pelkäsi käyntini venyvän pitkäaikaiseksi. -- Tulin, rakas Prudence, pyytämään, että, jollei teillä ole mitään tehtävää, matkustaisitte tervehtimään Margueritea tänä iltana ja pitäisitte hänelle seuraa; voitte jäädä hänen luokseen yöksi. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena kuin tänään, ja pelkään, että hän tulee sairaaksi. -- Olen luvannut syödä ulkona illallista tänään, vastasi Prudence, -- joten en voi lähteä Margueriten luo tänä iltana; mutta huomenna käyn häntä tervehtimässä. Sanoin hyvästi Prudencelle, joka näytti yhtä hajamieliseltä kuin Margueritekin, ja läksin isäni luo, joka otti minut vastaan tutkivin katsein. Hän ojensi minulle kätensä. -- Olen iloinnut molemmista käynneistäsi, Armand, sanoi hän, -- ne ovat saattaneet minut toivomaan, että sinä olet osaltasi ajatellut asiaa niinkuin minäkin. -- Saanko luvan kysyä, isä, mihinkä tulokseen olette tullut? -- Kyllä, ystäväni, siihen, että tiedonannot, jotka olen saanut, ovat olleet liioiteltuja, ja että olen päättänyt olla vähemmin ankara sinua kohtaan. -- Mitä te sanotte? Rakas isä! huudahdin minä iloisena. -- Sanon, rakas lapseni, että jokaisella nuorella miehellä täytyy olla rakastajatar, ja että minä, sen jälkeen mitä nyttemmin olen saanut tietää, kernaammin näen, että olet neiti Gautier'in rakastaja kuin jonkun muun. -- Rakas isä! Kuinka onnelliseksi te minut teettekään! Keskusteltuamme hetkisen istuimme me pöytään. Isäni oli kovin rakastettava koko aterian ajan. Tahdoin palata Bougivaliin ilmoittamaan Margueritelle siitä onnellisesta käänteestä, jonka asiamme oli saanut, ja katsoin tuon tuostakin kelloa. -- Sinä katsot kelloa, sanoi isäni, -- sinä tahdot päästä minusta. Voi, teitä nuoria miehiä! Te olette aina valmiit vaihtamaan todelliset tunteet epäillyttäviin! -- Älkää sanoko niin, isä! Marguerite rakastaa minua, siitä olen aivan varma. Isäni ei vastannut, mutta hän ei näyttänyt uskovan sitä. Hän oli kovin itsepäinen ja minun piti jäädä hänen luokseen seuraavaksi päiväksi. Mutta minä sanoin, että Marguerite oli huonona ja pyysin saada matkustaa aikaisin kotiin. Lupasin sen sijaan palata seuraavana päivänä. Hän saattoi minua asemalle saakka, enkä minä ollut koskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi. Olin juuri astumassa junaan, kun hän pyysi vielä kerran minua jäämään. Minä kieltäydyin. -- Sinä rakastat siis häntä paljon? kysyi hän. -- Hulluuteen saakka. -- Matkusta sitten! sanoi hän ja pyyhkäisi kädellä otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen jonkun ajatuksen. Sitten hän aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta hän puristikin vain kättäni ja poistui äkkiä, huudahtaen: -- Siis huomenna! KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU. Saavuin Bougivaliin kello yksitoista. Yksikään huvilan ikkunoista ei ollut valaistu, ja minä soitin turhaan ovikelloa. Tällaista tapahtui ensikerran. Vihdoin saapui puutarhuri. Astuin sisälle. Nanine tuli minua vastaan kyntteli kädessä. Astuin Margueriten huoneeseen. -- Missä on neiti Gautier? -- Hän on matkustanut Parisiin, vastasi Nanine. -- Parisiin? Koska? -- Tuntia myöhemmin kuin te läksitte. -- Eikö hän käskenyt sanoa minulle mitään. -- Ei. -- Kummallista! Käskikö hän odottamaan itseään? -- Ei. Nanine poistui. Ajattelin silloin: -- Ehkä Prudence oli kirjoittanut jostakin tärkeästä asiasta. Mutta kun tapasin Prudencen ei hän sanonut mitään sellaista, josta olisin voinut päättää, että hän oli kirjoittanut. Mutta samassa muistin, että hän, kun sanoin, että Marguerite oli sairas, kysyi: "Eikö hän siis tule tänään?" Mieleeni johtui myöskin Prudencen hämilläolo ja minä panin sen yhteyteen Margueriten kyynelten kanssa. Aloin epäillä kaikenmoista. Marguerite oli miltei vaatinut minua matkustamaan Parisiin; hän oli teeskennellyt tyyneyttä, kun ehdoitin, että jäisin hänen luokseen. Olinko joutunut ansaan? Pettikö Marguerite minua? Oliko hän laskenut ennättävänsä kotiin niin aikaisin, etten huomaisi hänen poissaoloaan, ja oliko sattuma häntä viivyttänyt? Miksi hän ei ollut sanonut mitään Naninelle, ja miksi hän ei ollut kirjoittanut minulle? Mitä merkitsivät hänen kyyneleensä, tämä poissaolo, tämä salaperäisyys? Kaikkea tätä kysyin itseltäni kauhuissani, silmät tähdättyinä kelloon, joka osoitti puoliyötä ja ikäänkuin sanoi, että oli myöhäistä enää odottaa Margueriten paluuta. Mutta joka tapauksessa, oliko mahdollista, että hän kaikkien, juuri tekemiemme suunnitelmiemme ja tarjoittujen ja vastaanotettujen uhrausten jälkeen pettäisi minua? Ei! Sitä en voinut uskoa. -- Tyttö raukka on löytänyt ostajan huonekaluilleen ja matkustanut Parisiin päättämään kaupan. Hän ei ole puhunut siitä, koska hän tietää, että tuo kauppa, joka on tulevaisuudellemme välttämätön, on minusta vastenmielinen, ja hän pelkäsi loukkaavansa itserakkauttani ja hienotunteisuuttani. Luultavasti Prudence odotti häntä juuri sentähden. Marguerite ei ole ennättänyt päättää kauppaa tänään ja on nyt luultavasti asunnossaan; tahi ehkä hän saapuu pian, sillä hän tietää kyllä, että olen kovin levoton hänen tähtensä. -- Mutta mitä silloin merkitsisivät nuo kyyneleet? Huolimatta rakkaudestaan minuun ei tuo tyttö parka ole voinut ilman tuskaa erota loistosta, jossa hän oli tähän saakka elänyt ja joka oli tehnyt hänet niin onnelliseksi ja kadehdituksi. Soin mielelläni anteeksi Margueritelle tämän kaipauksen, ja minä odotin häntä kärsimättömästi, saadakseni lämpimästi suudellen sanoa hänelle, että olen arvannut syyn hänen salaperäiseen katoamiseensa. Aika kului kuitenkin, eikä Margueritea kuulunut. Levottomuuteni kasvoi. Ehkä hänelle on tapahtunut jotakin? Ehkä hän oli haavoittunut, sairas, kuollut! Ehkä saisin onnettomuuden sanoman! Ajatus, että Marguerite petti minua, ei enää johtunut mieleeni. Täytyi olla jotakin erityistä, joka, vasten hänen tahtoaan, pidätti häntä poissa luotani, ja kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä varmemmaksi minulle kävi, että tuo syy oli jokin onnettomuus. Kello löi yksi. Päätin odottaa vielä tunnin, mutta ellei Marguerite ollut kello kahteen mennessä palannut, matkustaisin Parisiin. Aika kului verkkaan. Taivas vetäytyi pilveen ja syys-sade alkoi piestä ikkunaruutuja. Tyhjä vuode näytti haudalta. Minua peloitti. Aukaisin ulko-oven, mutta en kuullut muuta kuin tuulen suhinaa puiden oksissa. Kello löi kaksi. Odotin vielä hetkisen, mutta läksin viimein huoneesta ja menin viereiseen, missä tapasin Naninen nukahtaneena työnsä ääreen. Hän havahtui kun avasin oven, ja kysyin eikö neiti Gautier ollut vielä palannut. -- Ei, mutta jos hän tulee, niin sanokaa hänelle, etten voinut voittaa levottomuuttani, vaan matkustin Parisiin. -- Tähän aikaan? -- Niin. -- Mutta te ette saa mistään vaunuja. -- Lähden jalkaisin. -- Mutta nyt sataa. -- Siitä en välitä. Tuo hyvä tyttö nouti päällystakkini ja auttoi sen ylleni. Otin d'Antin kadun numero 9:n avaimen mukaani, sanoin hyvästi Naninelle, joka saattoi minua portille, ja läksin. Alkumatkan juoksin, mutta väsyin pian. Yö oli niin pimeä, että pelkäsin törmääväni vasten tien vierellä kasvavia puita, jotka näyttivät suurilta aaveilta. Kuljettuani kaksi tuntia saavuin de l' Etoile'en. Nähtyäni Parisin sain uusia voimia ja minä aloin juosta pitkin puistokäytävää. Päivä alkoi jo valjeta, ja tuo suuri kaupunki havahtui vähitellen. Kello löi viisi, astuessani Margueriten asuntoon d'Antin kadun varrella. Sanoin nimeni portinvartijalle. Hän tunsi minut ja laski sisään. Tultuani ylös, jäin oven taakse kuuntelemaan. Ei kuulunut pienintäkään ääntä. Avasin oven ja astuin sisälle. Kaikki uutimet olivat tarkoin vedetyt eteen. Minä menin makuuhuoneeseen ja vedin syrjään uutimen; heikko valo tunkeutui huoneeseen; minä riensin vuoteen luo. Se oli tyhjä! Kuljin läpi kaikki huoneet, mutta en löytänyt ketään. Sitten menin pukuhuoneeseen, avasin ikkunan ja huusin monta kertaa Prudencea. Mutta hänen ikkunansa pysyivät kiinni. Silloin läksin portinvartijan luo ja kysyin, oliko neiti Gautier käynyt asunnossaan päivän kuluessa. -- Kyllä, vastasi hän, -- rouva Duvernoyn seurassa. -- Mitä he sitten tekivät? -- He ajoivat pois hienoissa vaunuissa. Mitä se merkitsi? Menin seuraavalle portille ja soitin. -- Ketä te etsitte? kysyi portinvartija. -- Rouva Duvernoyta. -- Hän ei ole vielä palannut kotiin. -- Oletteko varma siitä? -- Olen, herra; tässä on kirje, joka odottaa häntä. Mies näytti minulle kirjeen; katsahdin siihen koneellisesti ja tunsin Margueriten käsialan. Otin kirjeen ja luin seuraavan osoitteen: "Rouva Duvernoylle, jätettäväksi herra Duvalille". -- Tämä kirje on minulle, sanoin minä portinvartijalle ja näytin osoitetta. -- Oletteko te herra Duval? kysyi hän. -- Niin, nyt tunnenkin teidät; tehän kävitte usein rouva Duvernoyn luona. Päästyäni kadulle avasin kirjeen. Jos salama olisi iskenyt maahan jalkojeni juureen, en olisi kauhistunut niinkuin nyt tein, luettuani kirjeen. Se sisälsi seuraavaa: "Kun sinä luet tämän kirjeen, Armand, olen minä jo toisen miehen rakastajatar. Kaikki on siis loppu välillämme. Palaa isäsi luo, ystäväni, näe jälleen sisaresi, tuo viaton, nuori tyttö, joka on tietämätön kaikesta siitä kurjuudesta, jossa me olemme ja jonka luona sinä pian unhotat kaiken sen minkä olet saanut kärsiä Marguerite Gautier-nimisen langenneen naisen kautta, jota olet hetkisen rakastanut ja joka saa kiittää sinua elämänsä onnellisimmista hetkistä, elämänsä, jonka hän ei toivo enää kestävän kauan". Luettuani kirjeen, luulin tulevani hulluksi; olin kaatumaisillani kadulle. Kaikki musteni silmissäni ja veri jyskytti ohimoillani. Toinnuttuani hiukan katselin huumaantuneena ympärilleni. En tuntenut itseäni kyllin voimakkaaksi yksin kantamaan iskua, jonka Marguerite oli minulle antanut. Muistin silloin, että isäni oli kaupungissa, että kymmenessä minuutissa saatoin päästä hänen luokseen, ja että hän, oli syy tuskaani mikä tahansa, ottaisi siihen osaa. Niinkuin mielipuoli, varas, juoksin hotelli "Parisiin". Avain oli reiässä isäni huoneen ovessa. Astuin sisään. Hän oli pitkällään ja luki. Sen sijaan, että hän olisi hämmästynyt tuloni johdosta, näytti melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua. Sanaakaan sanomatta heittäydyin hänen syliinsä ja annoin hänelle Margueriten kirjeen; sitten vaivuin maahan hänen vuoteensa viereen ja vuodatin kuumia kyyneleitä. KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU. Kun päivä valkeni, niin en luullut, että se muodostuisi samanlaiseksi kuin edelliset. Oli hetkiä, jolloin kuvittelin itselleni, että jokin seikka, jota en muistanut, oli vieroittanut minut illalla pois Margueriten luota, mutta että, palattuani jälleen Bougivaliin, löytäisin hänet siellä yhtä levottomana kuin ennenkin ja että hän kysyisi minulta mikä oli pidättänyt minua niin kauan poissa. Minun täytyi yhä uudestaan ja uudestaan lukea kirje, tullakseni vakuutetuksi, etten ollut uneksinut. Ruumiini sortui siveellisen iskun edessä ja tuli kykenemättömäksi liikkumaan. Levottomuus, yöllinen retki, kirje, kaikki oli kokonaan vienyt voimani. Isäni käytti hyväkseen täydellistä lamautumistani, saadakseen minut suostutetuksi lähtemään mukanaan kotiin. Lupasin tehdä kaikki mitä hän tahtoi. En jaksanut vastustella, mutta minä tarvitsin todellista myötätuntoa, jaksaakseni elää kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Ja minä tunsin itseni liian onnelliseksi siitä, että isäni tahtoi lohduttaa minua surussani. Muistan ainoastaan, että hän antoi minun samana päivänä nousta diligensiin. Puhumatta minulle mitään oli hän antanut pakata matkakirstuni ja sitoi ne ynnä omansa vaunujen taakse. Kun olimme jättäneet kaupungin ja tulleet yksinäiselle maantielle, tunsin jälleen tyhjyyden sydämessäni; ja minä ratkesin hillittömään itkuun. Isäni käsitti, että sanat eivät voineet minua lohduttaa. Hän antoi minun itkeä, sanomatta sanaakaan; hän puristi ainoastaan kättäni, osoittaakseen, että minulla oli ystävä vieressäni. Sinä yönä en juuri nukkunut. Uneksin Margueritesta. Hätkähdin ja havahduin unesta, voimatta käsittää miksi olin vaunuissa. Kun todellisuus palasi mieleeni vaipui pääni rintaani vasten. En uskaltanut puhua isäni kanssa, sillä pelkäsin hänen sanovan: -- Sinä huomaat, että olin oikeassa tuon naisen rakkauden suhteen. Mutta hän ei sanonut niin, ja me saavuimme vihdoin G...hen. Syleillessäni sisartani muistin mitä Marguerite oli hänestä kirjoittanut, mutta minä huomasin, että, niin hyvä kuin hän olikin, hän ei saanut minua unohtamaan rakastajatartani. Metsästysaika oli nyt käsissä ja isäni luuli, että metsästäminen virkistäisi minua, jonka tähden hän järjesti metsästysretkiä, joihin otti osaa ystäviä ja tovereita. Mutta mikään ei pystynyt karkoittamaan surumielisyyttäni. Kun kuukausi oli kulunut, niin en voinut enää kestää kauempaa. Margueriten muisto oli alituisesti mielessäni. Olin rakastanut ja rakastin tuota naista liian paljon, voidakseni niin äkkiä unohtaa hänet. Minun täytyi joko rakastaa tahi vihata häntä. Mutta ennen kaikkea täytyi minun saada nähdä hänet, ja mahdollisimman pian. Sanoin sentähden isälleni, että minun täytyi matkustaa Parisiin muutamien asioitteni tähden, mutta että aioin pian palata. Hän aavisti nähtävästi todellisen syyn, sillä hän kielsi jyrkästi minua lähtemästä, mutta nähtyään, että seuraukset saattoivat muodostua onnettomiksi, ellen saisi toivomustani täytetyksi, suostui hän pyyntööni; mutta hän pyysi miltei itkien, että palaisin mahdollisimman pian. Saavuttuani Parisiin menin asuntooni, muuttaakseni vaatteita, ja kun ilma oli kaunis, niin läksin Champs-Elysées'elle. Puolen tunnin kuluttua huomasin Margueriten vaunut. Mutta Marguerite ei ollut niissä. Katseltuani ympärilleni näin hänen lähestyvän jalkaisin, seurassaan nainen, jota en tuntenut. Kun hän meni ohitseni kalpeni hän ja hänen huulensa vetäytyivät hermostuneeseen hymyyn. Mitä minuun tulee, alkoi sydämeni kiivaasti sykkiä, mutta minun onnistui säilyttää kasvoillani välinpitämättömyyttä kuvastava ilme, ja minä tervehdin kylmästi entistä rakastajatartani, joka ystävättärensä kanssa kiiruhti vaunuihinsa. Tunsin Margueriten. Odottamaton tapaamisemme oli epäilemättä tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän oli luultavasti kuullut matkastani, mutta kun hän näki, että olin palannut, ymmärsi hän, että se oli tapahtunut jostakin erityisestä syystä ja ihmetteli mikä se mahtoi olla. Jos olisin tavannut Margueriten onnettomana, niin olisin ehkä antanut hänelle anteeksi, enkä varmastikaan olisi ajatellut tehdä hänelle mitään pahaa. Mutta tapasin hänet onnellisena, ainakin näennäisesti; toinen oli antanut hänelle loiston, jota minä en ollut voinut antaa hänen pitää; suhteemme lopettaminen, joka oli tapahtunut hänen puoleltaan, sai näin ollen mitä alhaisimman omanvoitonpyynin luonteen. Olin nöyryytetty sekä rakkaudessani että turhamaisuudessani ja hänen täytyi korvata minulle se minkä olin kärsinyt. Eniten mahtoi häneen koskea välinpitämättömyyteni. Minun oli siis teeskenneltävä sitä tunnetta ei ainoastaan hänen, vaan toistenkin edessä. Otin siis hymyilevän ilmeen ja läksin Prudencen luo. Kamarineiti meni ilmoittamaan minut ja minä odotin hetkisen salissa. Rouva Duvernoy saapui vihdoin ja vei minut huoneeseensa. Juuri kun istuuduin, kuulin kuinka salin ovi avattiin, joku käveli kepein askelin lattialla ja eteisen ovi painettiin sitten voimakkaasti kiinni. -- Häiritsenkö teitä? kysyin minä Prudencelta. -- Ette ensinkään. Marguerite oli täällä. Kun hän sai tietää, että te tulitte, pakeni hän. Hän läksi juuri. -- Peloitan siis nyt häntä? -- Ette, mutta hän pelkää, että teistä on vastenmielistä tavata häntä enää. -- Miksi niin? kysyin minä, koettaen hengittää rauhallisesti, sillä mielenliikutus oli vähällä tukahduttaa minut. -- Tuo tyttö raukka hylkäsi minut saadakseen takaisin vaununsa, huonekalunsa ja jalokivensä. Siinä hän teki oikein, eikä minun tule olla hänelle siitä vihainen. Tapasin hänet tänään, lisäsin minä välinpitämättömästi. -- Missä? kysyi Prudence, katsoen minuun ihmetellen olinko todellakin sama mies, jonka hän oli nähnyt niin rakastuneena. -- Champs-Elysées'ella. Hänen seurassaan oli eräs kaunis tyttö. Kuka hän oli? -- Minkä näköinen hän oli? -- Vaalea, solakka, sinisilmäinen, erittäin hieno. -- Ah, hän oli Olympe; hän on todellakin sangen kaunis tyttö. -- Kenen kanssa hän viettää yhdyselämää? -- Ei kenenkään, koko maailman kanssa. -- Ja missä hän asuu? -- Trouchet kadun varrella, numerossa... Vai niin, aiotteko käydä hänen luonaan? -- Mahdollisesti. -- Ja Marguerite? -- Jos sanon, etten laisinkaan ajattele häntä, valehtelen; mutta tapa, jolla lopetetaan suhde, merkitsee paljon minun silmissäni. Ja Marguerite erosi minusta niin kevyellä tavalla, että minusta tuntuu kuin olisin ollut perin tyhmä, rakastaessani häntä niin kuin rakastin; sillä minä rakastin todellakin sangen paljon tuota tyttöä. -- Hänkin rakasti paljon teitä, ja hän rakastaa teitä yhä vielä. Todistuksena siitä on se, että kun hän oli kohdannut teidät tänään, tuli hän heti tänne kertomaan siitä. Ja tullessaan vapisi koko hänen ruumiinsa ja hän oli vähällä pyörtyä. Hän sanoi: "Epäilemättä Armand tulee luoksenne", ja hän pyysi minua rukoilemaan teiltä anteeksiantoa. -- Voitte sanoa hänelle, että olen antanut hänelle anteeksi. Hän on hyvä tyttö, mutta minun olisi pitänyt arvata, että hän menettelisi näin. Olenpa hänelle kiitollinenkin päätöksestään, sillä nyt kysyn itseltäni, mihin päähänpistoni, elää ainoastaan hänen kanssaan, olisi minut lopulta vienyt. Se oli hulluutta. -- Häntä ilahduttaa varmasti kuulla, että te olette alistunut välttämättömyyden edessä. Hänen olikin jo aika jättää teidät, ystäväni. Tuo välittäjä, jolle hän oli tarjonnut huonekalujaan, oli tiedustellut hänen saamamiehiltään paljonko hän oli heille velkaa. He pelästyivät ja kaikki aiottiin myydä kahden päivän kuluttua. -- Ja nyt, onko kaikki nyt maksettu? -- Miltei. -- Kuka sen on tehnyt? -- Kreivi N... Voi, ystäväni! On miehiä, jotka ovat kuin luodut sellaista varten. Hän antoi kaksikymmentä tuhatta francsia, mutta sittenpä hän saavuttikin päämääränsä. Hän tietää hyvin, että Marguerite ei rakasta häntä, mutta se ei estä häntä olemasta erikoisen hyvä häntä kohtaan. Näittehän itse, että kreivi on ostanut takaisin hänen hevosensa ja jalokivensä, ja hän antaa hänelle yhtä paljon rahoja kuin herttuakin aikoinaan. -- Mitä hän tekee? Asuuko hän yksinomaan Parisissa? -- Hän ei tahtonut enää koskaan palata Bougivaliin sen jälkeen, kun te olitte lähtenyt sieltä. Minun täytyi matkustaa sinne ja järjestää kaikki tavarat, vieläpä teidänkin, jotka ovat tuossa paketissa. Siinä on kaikki, paitsi erästä pientä salkkua, jossa oli teidän nimikirjaimenne. Marguerite tahtoi pitää sen, mutta jos tahdotte, toimitan sen teille takaisin. -- Pitäköön sen, sopersin minä ja tunsin kyyneleiden nousevan sydämestä silmiini ajatellessani tuota pientä kylää, missä olin ollut niin onnellinen, ja ajatellessani, että Marguerite tahtoi pitää luonaan jotakin, joka muistutti minua. Jos hän olisi silloin astunut huoneeseen olisivat kaikki kostonaikeeni kadonneet ja minä olisin heittäytynyt hänen jalkojensa juureen. -- Muuten, jatkoi Prudence, -- en ole milloinkaan nähnyt häntä sellaisena kuin hän nyt on: hän ei nuku juuri ollenkaan enää, käy tanssiaisissa ja illallisilla, vieläpä juopuukin usein. Hiljakkoin täytyi hänen eräitten illallisten jälkeen heittäytyä kahdeksaksi päiväksi vuoteeseen; ja heti kun lääkäri antoi hänelle luvan nousta, alkoi hän uudestaan, kuoleman uhalla. Aiotteko käydä häntä tapaamassa? -- Mitä se hyödyttäisi? Tulin luoksenne sentähden, että te olette aina ollut niin rakastettava minua kohtaan, ja siksi, että tunsin teidät ennenkuin Margueriten. Teitä saan kiittää siitä, että olen ollut hänen rakastajansa, samoin kuin saan kiittää teitä siitäkin, etten sitä enää ole, eikö totta? -- Taivas varjelkoon! Olen tehnyt kaikkeni saadakseni hänet jättämään teidät, ja luulen, ettette vastaisuudessa tule olemaan minulle sen johdosta vihainen. -- Olen teille kaksinkerroin kiitollinen siitä, sanoin minä ja nousin, sillä tunsin inhoa tuota naista kohtaan, joka näytti ottavan todeksi kaiken mitä sanoin. -- Lähdettekö? -- Lähden. Tiesin jo kylliksi. -- Koska saan jälleen nähdä teidät? -- Pian. Hyvästi. -- Hyvästi. Saavuttuani kotiin nousivat raivon kyyneleet silmiini ja sydämessäni tuntui voimakas koston tarve. Marguerite ei siis ollut parempi kuin muutkaan; syvä rakkaus, jota hän tunsi minua kohtaan, ei ollut kestänyt taistelussa hänen toivomustaan vastaan päästä jälleen viettämään entistä elämäänsä, omistaa vaunut ja viettää hurjaa elämää. Näin ajattelin unettomina öinäni, sen sijaan, että, jos olisin harkinnut asioita yhtä kylmäverisesti kuin olin tekevinäni, olisin Margueriten remuavassa elämässä nähnyt keinon, jolla hän koetti vaientaa erästä alituisesti kalvavaa muistoa. Onnettomuudeksi pitivät huonot intohimot minua vallassaan ja minä etsin vain keinoa, jolla olisin voinut kiusata tuota olento parkaa. Tuo Olympe oli, vaikka ei juuri hänen ystävättärensä, niin ainakin nainen, jonka kanssa hän Parisiin paluunsa jälkeen eniten seurusteli. Olympen oli nyt määrä pitää tanssiaiset, ja kun otaksuin, että Margueritekin olisi läsnä, koetin minä hankkia itselleni kutsun niihin, ja onnistuinkin siinä. Kun minä, tuskallisen mielenliikutuksen valtaamana, saavuin paikalle, oli tanssi jo täydessä käynnissä, ja minä näin Margueriten tanssivan katrillia kreivi N...n kanssa. Seisoin uuniin nojautuneena aivan hänen edessään ja katselin kuinka hän tanssi. Niinpian kun hän huomasi minut, joutui hän aivan hämilleen. Huomasin sen ja tervehdin häntä välinpitämättömästi. Tanssin tauottua läksin tervehtimään hohtavakaulaista, kaunisolkapäistä emäntää. Tuo tyttö oli erittäin kaunis, mutta hänellä ei silloin ollut rakastajaa. Sellaiseksi pääseminen ei tuottanut mitään vaikeuksia, jos vaan omisti kylliksi rahaa. Päätin tulla siksi, ja aloin osani pyytämällä Oiympen tanssiin. Puoli tuntia myöhemmin puki Marguerite turkin yllensä ja poistui kuolon kalpeana juhlasta. KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU. Se oli jo jotakin, mutta se ei ollut kylliksi. Käsitin millainen valta minulla oli tuon naisen ylitse, ja minä väärinkäytin sitä alhaisella tavalla. Sitten kun minun todella oli onnistunut saada ostetuksi Olympe kuudella tuhannella francsilla, aloin joka päivä vainota Margueritea. Olympe ja hän eivät enää seurustelleet keskenään, sillä huhu intohimostani levisi pian. Mutta Marguerite otti arvokkuudella vastaan haavat, joita hänelle aiheutin. Hän näytti vaan käyvän entistä surumielisemmäksi ja kalpeammaksi. Ja minä, joka nyt luulin rakkauteni muuttuneen vihaksi, minä iloitsin nähdessäni tuon jokapäiväisen tuskan. Usein, kun olin ollut erikoisen julma häntä kohtaan, katsoi hän minuun niin rukoilevasti, että häpesin osaani ja olin vähällä pyytää häneltä anteeksi. Lopulta ei Marguerite enää käynyt tanssiaisissa eikä teatterissa, peläten tapaavansa minut ja Olympen siellä. Mutta sitten seurasi suoranaisia loukkauksia nimettömät kirjeet, ja sekä minä että rakastajattareni puhuimme kaikenlaista alentavaa Margueritesta. Kun olin kerran kirjoittanut tavallista katkeramman kirjeen Margueritelle, tuli Prudence seuraavana päivänä luokseni, mutta ei nauraen kuten tavallista, vaan vakavana, ja hän sanoi minulle liikutetulla äänellä, etten sitten tulostani lähtien, kolme viikkoa sitten, ole laskenut käsistäni ainoatakaan tilaisuutta tuottaakseni Margueritelle tuskaa; ja nyt oli se kaikki saattanut hänet vuoteen omaksi. Moittimatta minua mistään, lähetti Marguerite Prudencen sanomaan minulle, ettei hänellä ollut enää siveellistä eikä ruumiillista voimaa kestää sitä mitä hänelle aiheutin. -- Rakas Armand, jättäkää hänet sentähden rauhaan; jos te näkisitte hänet, häpeäisitte käytöstänne. Hän on kalpea ja yskii, eikä hänellä ole enää pitkälti elonaikaa. Prudence ojensi minulle kätensä ja lisäsi: -- Käykää hänen luonaan; käyntinne tekee hänet varmasti hyvin onnelliseksi. -- Minua ei haluta tavata kreivi N...ea. -- Hän ei ole koskaan Margueriten luona. Hän ei voi sietää kreiviä. -- Jos Margueritea haluttaa nähdä minut, tietää hän missä asun. Mitä minuun tulee, niin en astu jalallani d'Antin kadulle. -- Otatteko hänet vastaan hyvin? -- Luonnollisesti. -- Hyvä. Olen varma siitä, että hän tulee. Aiotteko lähteä ulos tänään? -- Olen koko illan kotona. -- Sanon sen hänelle. Prudence läksi. Kävin ulkona syömässä päivällistä, mutta palasin heti kotiin. Annoin lämmittää kaikissa huoneissa ja lähetin sitten Josefin pois. En voi kuvailla niitä tunteita, jotka järkyttivät minua odottaessani tunnin ajan. Mutta kun ovikello yhdeksän aikaan soi, oli mielenliikutukseni niin voimakas, että mennessäni avaamaan ovea täytyi minun nojautua seinään etten kaatuisi. Onneksi oli eteisessä puolihämärä, joten kasvojani ei voinut selvästi eroittaa. Marguerite astui sisään. Hän oli puettu mustiin ja hänen kasvoillaan oli tiheä harso. Saatoin tuskin tuntea häntä harson alta. Hän astui saliin ja kohotti harson. Hän oli marmorin kalpea. -- Tässä olen, Armand, sanoi hän; -- tahdoit, että tulisin, ja tässä minä olen. Ja hän asetti molemmat kätensä kasvoilleen ja ratkesi katkeraan itkuun. Menin hänen luokseen. -- Mikä sinun on? kysyin minä liikutettuna. Hän puristi kättäni, mutta ei vastannut, sillä kyyneleet tukahduttivat vielä hänen äänensä. Mutta hetkisen kuluttua rauhoittui hän hieman ja sanoi: -- Sinä olet tehnyt minulle paljon pahaa, Armand, enkä minä ole tehnyt sinulle mitään. -- Et mitään? sanoin minä katkerasti hymyillen. -- En mitään muuta kuin mitä olosuhteet ovat pakoittaneet minut tekemään. En voi kuvata mitä tunsin kun nyt jälleen näin Margueriten. Kun hän ensi kerran kävi luonani istui hän samalla paikalla kuin nytkin; mutta sen jälkeen oli hänestä tullut toisen miehen rakastajatar, ja kuitenkin minä tunsin että rakastin tuota naista yhtä paljon, niin, ehkäpä enemmänkin kuin mitä ennen olin rakastanut. Kuitenkin oli vaikeata johtaa keskustelua siihen asiaan, joka oli tuonut hänet luokseni. Marguerite ymmärsi kaiketi sen, sillä hän sanoi: -- Suututan ehkä sinua, Armand, kun pyydän sinua säästämään minua siitä mitä sinulla mahdollisesti on mielessä minua kohtaan. Aina siitä lähtien, kun palasit Parisiin olet sinä, joko tahtoen tahi tahtomattasi, tehnyt minulle paljon pahaa, niin että en kestäisi enää neljättä osaakaan mielenliikutuksista, joita tähän saakka olen saanut kokea. Sinun täytyy sääliä minua. Ja sinun täytyy huomata, että miehellä, jolla on sydän, on jalompaakin tehtävää kuin kiusata minun kaltaistani sairasta, surevaa naista. Tunnustele kättäni. Minulla on kuumetta, olen noussut vuoteesta tullakseni tänne pyytämään, en ystävyyttäsi, vaan välinpitämättömyyttäsi. Tartuin todella Margueriten käteen. Se oli polttavan kuuma, ja kuitenkin hän värisi, samettitakista huolimatta. Työnsin tuolin, jolla hän istui, lähemmäksi valkeata. -- Etkö sitten luule, että minä olen kärsinyt? kysyin minä. -- Oh, tuota yötä, jolloin, odotettuani sinua turhaan maalla, läksin Parisiin sinua etsimään, enkä löytänyt muuta kuin tuon kirjeen, joka oli tehdä minut hulluksi! Kuinka sinä saatoit pettää minua, Marguerite, minua, joka rakastin sinua niin suuresti? -- Älkäämme puhuko siitä, Armand; en ole tullut tänne selittämään sitä asiaa. Tahdoin nähdä sinut muuna kuin vihollisena, siinä kaikki, ja minä tahdoin vielä kerran puristaa kättäsi. Sinulla on nuori, kaunis rakastajatar, jota rakastat, niinkuin kerrotaan; ole onnellinen hänen kanssaan ja unhoita minut. -- Ja sinä, sinä olet epäilemättä onnellinen? -- Näytänkö minä onnelliselta naiselta, Armand? Älä tee pilaa tuskastani, sinä, joka tiedät paremmin kuin kukaan muu sen syyn ja suuruuden. -- Riippui sinusta itsestäsi, tahdoitko koskaan tulla onnettomaksi, jos sinä, niinkuin sanot, todella olet sitä. -- Ei, ystäväni, olosuhteet olivat tahtoani vahvemmat. Minä en seurannut kevytmielisiä vaistoja, kuten näyt luulevan, vaan pakoittavaa välttämättömyyttä, ja syitä, jotka saat tietää eräänä päivänä ja jotka saattavat sinut antamaan minulle anteeksi. -- Miksi sinä et ilmoita minulle tänään noita syitä? -- Koska ne eivät voisi aikaansaada lähestymistä välillämme, ja koska ne ehkä vieroittaisivat sinut ihmisistä, joista sinun ei tulisi vieroittua. -- Ketä ne ihmiset ovat? -- Sitä en voi sanoa. -- Silloin sinä valehtelet. Marguerite nousi ja astui ovea kohti. Minä en voinut nähdä tuota mykkää, ilmeikästä tuskaa, tuntematta liikutusta, kun vertasin tuota kalpeata, itkevää naista siihen iloiseen tyttöön, joka oli tehnyt pilaa minusta Ooppera-Comiquessa. -- Sinä et saa lähteä, sanoin minä ja asetuin oven eteen. -- Miksi en? -- Siksi, että minä, huolimatta kaikesta siitä mitä olet tehnyt minulle, rakastan sinua yhä ja tahdon pitää sinut täällä. -- Ajaaksesi minut huomenna pois, eikö niin? Ei, se on mahdotonta! Meidän kohtalomme ovat eroitetut, meidän ei tule koettaa yhdistää niitä jälleen. Sinä ehkä vielä halveksisit minua, sen sijaan, että sinä nyt ainoastaan vihaat minua. -- Ei, Marguerite, huudahdin minä, tuntien koko rakkauteni ja toivomusteni uudestaan heräävän tuon naisen kosketuksesta. -- Ei, minä unohdan kaikki, ja me tulemme onnellisiksi, niinkuin olemme toisillemme luvanneet. Marguerite pudisti epäillen päätänsä, mutta sanoi: -- Enkö ole sinun orjattaresi? Tee kanssani mitä tahdot, olen sinun! Hän riisui hattunsa ja päällystakkinsa, heitti ne sohvalle ja alkoi nopeasti avata pukuaan, sillä hänen tautinsa aiheuttaman tavanmukaisen kohtauksen vaikutuksesta syöksyi veri sydämestä päähän ja oli vähällä tukehduttaa hänet. Kuiva ja kova yskä seurasi kohtausta. -- Lähetä sana kuskilleni, että hän ajaa kotiin, sanoi hän. Läksin itse toimittamaan asian. Palattuani huoneeseen, istui Marguerite takan ääressä, hampaat kalisten kylmästä. Otin hänet syliini, riisuin hänet ilman että hän liikauttikaan itseään ja asetin tuon jääkylmän olennon vuoteeseeni. Sitten istuin hänen viereensä ja koetin lämmittää häntä hyväilyilläni. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan hymyili minulle. Oh, se oli kummallinen yö! Kaikki se elämä, mikä Margueritessa oli, ikäänkuin kokoontui niihin suudelmiin, jotka hän minulle antoi, ja minä kysyin itseltäni, eikö ollut parempi surmata hänet, ettei hän kuuluisi kenellekään toiselle. Päivän valjetessa olimme molemmat valveilla. Hetkisen luulin voivani unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun läksin Bougivalista, ja minä sanoin Margueritelle: -- Tahdotko, että matkustamme, että jätämme Parisin? -- Ei, ei, sanoi hän melkein pelästyen. -- Me tulisimme liian onnettomiksi. En voi enää vaikuttaa onneesi, mutta niin kauan kun vielä voin hengittää, olen minä oikkujesi orjatar. Tule luokseni milloin tahdot; mutta älä sido tulevaisuuttasi minun tulevaisuuteeni, sinä tulisit vaan onnettomaksi -- ja tekisit minutkin onnettomaksi. Kun hän oli lähtenyt, väristytti minua tyhjyys, jonka hän jätti jälkeensä. Kello viisi läksin d'Antin kadun 9:ään, tietämättä mitä siellä tekisin. Nanine avasi minulle oven. -- Neiti ei voi nyt ottaa teitä vastaan, sanoi hän hämillään. -- Miksi ei? -- Siksi, että kreivi N... on hänen luonaan, ja hän on kieltänyt minua laskemasta ketään sisälle. -- Se on totta, sopersin minä, -- olin unohtanut sen. Palasin kotiini hoiperrellen kuin humalainen, ja kiihkeän mustasukkaisuuden puuskassa otin viidensadan francsin setelin ja pistin sen kuoreen seuraavasisältöisen kirjeen kera: "Läksitte niin varhain aamulla, että unohdin maksaa teille. Tässä seuraa maksu yöstä". Lähetettyäni kirjeen, läksin, ikäänkuin tukahduttaakseni halpamaisesta teostani johtuvia, heti ilmeneviä omantunnon tuskia. Mutta minä palasin pian kotiin. Marguerite ei ollut vastannut kirjeeseeni. Enkä minä voi kuvata millaisessa mielenliikutuksessa vietin seuraavan päivän. Kello puoli seitsemän toi kaupunginlähetti kirje-kuoren, jossa oli kirjeeni ja viidensadan francsin seteli, mutta ei mitään vastausta. -- Kuka antoi tämän? kysyin minä mieheltä. -- Eräs nainen, joka kamarineitinsä kera matkusti diligensiila Boulogneen. Riensin Margueriten luo. -- Neiti matkusti Englantiin kello kuusi, vastasi portinvartija. Mikään ei pidättänyt minua enää Parisissa, ei viha eikä rakkaus. Olin aivan näännyksissä kaikista mielenliikutuksista. Erään ystäväni oli määrä matkustaa Itämaille; kirjoitin isälleni, että halusin lähteä hänen mukanaan. Isäni antoi minulle matkarahat, ja kahdeksan päivää myöhemmin astuin laivaan Marseillessa. Alexandriassa sain eräältä lähettiläältä, jonka olin muutamia kertoja tavannut Margueriten luona, tietää, että tuo tyttöparka oli kovin sairas. Silloin kirjoitin hänelle kirjeen, johon sain vastauksen Touloniin ja jonka vastauksen olet lukenut. Matkustin heti, ja lopun sinä tunnet. Nyt on jälellä enää niiden lehtien lukeminen, jotka Julie Duprat jätti minulle ja jotka muodostavat välttämättömän lisän siihen mitä olen kertonut. KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU. Armand, jota oli väsyttänyt tuo pitkä kertomus, jonka hänen kyyneleensä olivat usein keskeyttäneet, nosti molemmat kätensä otsalleen ja sulki silmänsä, joko ajatellakseen tahi koettaakseen nukkua. Olin ottanut Margueriten kirjoittamat paperit, joista luin seuraavaa: Tänään on 15 päivä Joulukuuta. Olen ollut huonona monta päivää. Aamulla täytyi minun käydä vuoteeseen; ilma on kolea ja minä olen surullinen; olen yksin ja ajattelen sinua, Armand. Ja sinä, missä sinä lienet, kun kirjoitan näitä rivejä? Kaukana Parisista, on minulle kerrottu, että kenties sinä olet jo unohtanut Margueriten. Kunhan sinä vihdoinkin olisit onnellinen, sinä, jota saan kiittää elämäni ainoista ilon hetkistä. En voinut vastustaa toivomustani saada antaa sinulle selityksen menettelyni johdosta, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, mutta minun kaltaiseni naisen kirjettä voidaan helposti pitää valheena, ellei kuolema sitä auktoriteetillaan pyhitä, ja se muuttuu kirjeen asemesta tunnustukseksi. Olen tänään sairas; voin kuolla tähän tautiin, sillä olen aina aavistanut kuolevani nuorena. Äitini kuoli keuhkotautiin, ja elintapa, jota olen tähän saakka viettänyt, on ollut omiaan vaan pahentamaan tautiani, ainoata perintöä, jonka äitini minulle jätti. Mutta minä en tahdo kuolla saamatta antaa sinun tietää mitä sinun tulee minusta ajatella, jos sinä, kerran palattuasi, enää välität tyttöparasta, jota ennen matkalle lähtöäsi rakastit. Kas tässä mitä kirje sisälsi: Sinä kyllä muistat, Armand, kuinka isäsi tulo hämmästytti meitä Bougivalissa, muistat minun äkillisen pelästykseni ja oman kohtauksesi hänen kanssaan, josta minulle illalla kerroit. Seuraavana päivänä, sinun ollessasi Parisissa ja odottaessani isääsi, joka ei saapunut, tuli luokseni eräs mies ja toi minulle kirjeen herra Duvalilta. Tuossa kirjeessä pyydettiin minua mitä vakavimmin sanoin lähettämään sinut jonkun tekosyyn nojalla pois kotoa ja vastaanottamaan isäsi. Hän tahtoi puhua kanssani ja ennen kaikkea kielsi minua mainitsemasta sanaakaan sinulle aikeestaan. Sinä muistat kuinka hartaasti kehoitin sinua palaamaan jälleen Parisiin seuraavana päivänä. Tunti sen jälkeen, kun sinä olit matkustanut, saapui isäsi. En tahdo kuvailla sinulle minkä vaikutuksen hänen ankarat kasvonsa minuun tekivät. Isäsi oli vanhojen ennakkoluulojen orja, ennakkoluulojen, joiden mukaan liehinainen on sydämetön, järjetön olento, jonkinlainen kullanpyydystys kone, mutta joka on valmis murskaamaan käden, joka hänelle sitä ojentaa ja armotta repimään rikki sen, joka antaa hänen toimia ja elää. Isäsi oli kirjoittanut hyvin kohteliaan kirjeen, jotta suostuisin ottamaan hänet vastaan; mutta hän ei ensinkään ollut kirjeensä kaltainen. Hänen ensimäiset sanansa olivat ylimieliset, häpeämättömät, vieläpä uhkaavatkin, niin että annoin hänen ymmärtää, että olin kotonani ja että minun ei tarvinnut tehdä hänelle tiliä elämästäni muuten kuin mikäli oli kysymys todellisesta rakkaudesta, jota tunsin hänen poikaansa kohtaan. Herra Duval rauhoittui silloin hieman, mutta sanoi kuitenkin, ettei hän voinut kauempaa sallia, että hänen poikansa saattoi itsensä perikatoon minun tähteni; että olin tosin kaunis, mutta olinpa kuinka kaunis tahansa, niin en saanut käyttää kauneuttani turmellakseni nuoren miehen tulevaisuuden sellaisilla kuluilla, kuin mitä minulla oli. Oli olemassa ainoastaan yksi vastaus, eikö totta? Ja se oli, että siitä lähtien, kun olin tullut rakastajattareksesi, ei mikään uhri ollut minulle ollut liian suuri ollakseni sinulle uskollinen, pyytämättä sinulta enemmän rahoja kuin mitä saatoit antaa. Näytin panttilaput, kuitit myydyistä esineistä, kerroin, että aioin myydä huonekaluni maksaakseni velkani ja voidakseni elää yhdessä sinun kanssasi, olematta sinulle liian raskaana taakkana. Puhuin meidän onnestamme, että sinä olet tuottanut minulle rauhallisemman, onnellisemman elämän, ja lopulta hän tuli vakuutetuksi kaikesta ja ojensi minulle kätensä sekä pyysi anteeksi äskeisen käytöksensä. Sitten hän sanoi: -- Silloin, neiti, en pyydä teitä esityksilläni ja uhkauksillani, vaan rukouksillani tekemään poikani hyväksi vieläkin suuremman uhrauksen kuin mitä tähän saakka olette tehnyt. Tämä johdatus saattoi minut vapisemaan. Isäsi astui lähemmäksi, tarttui molempiin käsiini ja jatkoi ystävällisellä äänellä: -- Lapseni, älkää pahastuko siitä mitä teille nyt sanon; koettakaa vaan ymmärtää, että elämä toisinaan vaatii sydämeltä julmia välttämättömyyksiä, joihin täytyy alistua. Te olette hyvä ja ylevämielisempi kuin monet naiset, jotka ehkä halveksivat teitä, mutta jotka eivät ole edes teidänkään arvoisianne. Mutta ajatelkaa, että rakastajattaren rinnalla on myöskin perhe; että paitsi rakkautta on olemassa myöskin velvollisuuksia; että intohimon kautta seuraa se kausi, jolloin miehellä täytyy, jotta häntä kunnioitettaisiin, olla varma ja vakava asema elämässä. Pojallani ei ole mitään omaisuutta ja kuitenkin hän on valmis luovuttamaan teille äitinsä perinnön. Jos hän ottaisi vastaan uhrin, jonka aiotte tehdä, vaatisi kunniantunto ja arvokkuus häntä korvaamaan sen tällä lahjoituksella, joka ainaiseksi suojaisi teidät täydelliseltä hädältä. Mutta hän ei voi ottaa vastaan tuota uhria, siksi että maailman silmissä tuon suostumuksen aiheuttaisi epärehellinen vaikutin, ja moinen epäluulo ei saa liittyä meidän nimeemme. Ei otettaisi huomioon, että Armand rakastaa teitä ja että te rakastatte häntä, että tämä molemminpuolinen rakkaus on hänelle onni ja teille ojennus, asia otettaisiin vain yhdeltä kannalta, nimittäin, että Armand Duval on sallinut liehinaisen -- suokaa anteeksi, rakas lapsi, kaikki mitä olen pakoitettu teille sanomaan -- myydä kaiken omaisuutensa hänen tähtensä. Silloin seuraisivat omantunnon tuskat, olkaa varma siitä, ja te joutuisitte molemmat kahleisiin, joita ette voisi murtaa. Mitä te silloin tekisitte? Nuoruutenne olisi mennyttä, poikani tulevaisuus tuhottu; ja minä, hänen isänsä, saisin vain toiselta lapselta kiitollisuutta, jota odotan molemmilta. Te olette nuori, te olette kaunis, elämä on lohduttava teitä, te olette jalomielinen, ja muisto hyvästä teosta on tasoittava paljon menneisyydestänne. Niiden kuuden kuukauden aikana, jolloin Armand on tuntenut teidät, on hän unohtanut minut. Neljä kertaa olen kirjoittanut hänelle, eikä hän ole ajatellutkaan vastata minulle. Olisin voinut kuolla, eikä hän olisi tietänyt siitä mitään. Vaikkakin päättäisitte elää toisin kuin olette elänyt, ei Armand, joka rakastaa teitä, sallisi teidän viettää sellaista yksinäistä elämää, johon hänen vaatimattomat varansa pakoittaisivat teidät, ja joka ei sovi teidän kauneudellenne! Hän on pelannut, tiedän sen, ja tiedän myöskin, että hän ei ole maininnut siitä sanallakaan teille. Mutta hetkellisessä huumauksessa olisi hän voinut menettää osan siitä minkä vuosien kuluessa olen kerännyt tyttäreni myötäjäisiksi, hänelle itselleen ja omien vanhojen päivieni varalle. Mitä ei ole tapahtunut, voi vielä tapahtua. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että elämä, josta luovutte hänen tähtensä, ei houkuttele teitä uudestaan? Oletteko varma siitä, ettette koskaan rakasta ketään muuta? Ettekö lopulta kärsisi siteistä, joihin suhteenne rakastajanne saattaisi ja joita olisi vaikea saada hänet unohtamaan, jos kunnianhimoiset ajatukset vuosien kuluessa seuraisivat rakkausunelmia? Ajatelkaa kaikkea tätä, neitiseni; te rakastatte Armandia, osoittakaa se hänelle ainoalla tavalla mikä teillä vielä on jälellä, uhraamalla rakkautenne hänen tulevaisuutensa hyväksi. Vielä ei onnettomuutta ole tapahtunut, mutta se on tapahtuva, vieläpä suurempi kuin olen ennustanut. Ja lopuksi, lapseni, saatte tietää miksi olen tullut Parisiin. Kuten jo mainitsin, on minulla tytär, nuori, kaunis ja puhdas kuin enkeli. Hän rakastaa, ja hän on myöskin tehnyt rakkaudestaan elämänsä unelman. No niin! Tyttäreni menee naimisiin miehen kanssa, jota hän rakastaa, ja hän joutuu kunnialliseen perheeseen, joka tahtoo, että minunkin olisi kunniallinen. Tulevan vävyni omaiset ovat saneet kuulla kuinka Armand elää Parisissa, ja he katsovat avioliiton mahdottomaksi, jos Armand jatkaa nykyistä elintapaansa. Käsissänne on siis lapsen tulevaisuus, lapsen, joka ei koskaan ole tehnyt teille mitään ja jolla on oikeus katsoa tulevaisuuteen. Onko teillä oikeutta ja onko teillä voimia särkeä sitä? Rakkautenne ja tuskanne nimessä, Marguerite, lahjoittakaa minulle tyttäreni onni! -- Ystäväni, itkin hiljaa, kuullessani kaikkia näitä seikkoja, joita itsekin olin usein ajatellut, mutta jotka isäsi suussa muuttuivat vielä vakavammaksi todellisuudeksi. Ja minä sanoin itselleni kaiken sen, jota isäsi ei ollut uskaltanut minulle sanoa, mutta joka usein oli ollut hänen huulillaan: että suhteemme aina näyttäisi laskelmalta minun puoleltani; että menneisyyteni ei oikeuttanut minua uneksimaan sellaisesta tulevaisuudesta; ja että otin edesvastuun, jota tapani ja maineeni eivät voineet ta'ata. Ja lopuksi, rakastin sinua, Armand. Herra Duvalin isällinen puhetapa, puhtaat tunteet, joita hän minussa herätti, halu voittaa hänen kunnioituksensa ja sinun, josta olin varma myöhemmin, kaikki tämä täytti sydämeni jaloilla ajatuksilla, jotka kohottivat minua omissa silmissäni; ja nämä uudet tunteet vaiensivat ne neuvot, joita onnellisten päivien muistot sinun kerallasi antoivat minulle. -- Hyvä, herra, sanoin minä, kuivaten kyyneleeni. Uskotteko, että rakastan poikaanne epäitsekkäällä rakkaudella? -- Uskon, vastasi herra Duval. -- Hyvä, syleilkää minua siis niin kuin syleilisitte tytärtänne, ja minä sanon, että suudelmanne on tekevä minut vahvaksi rakkauttani vastaan, ja että poikanne on viikon kuluttua palaava luoksenne. -- Te olette jalo tyttö, vastasi isäsi, suudellen minua otsalle, -- ja Jumala palkitsee teitä hyvyydestänne. Mutta minä pelkään, että poikani ei suostu tähän kaikkeen. -- Olkaa rauhallinen, herraseni, hän on vihaava minua. Meidän kummankin tähden täytyi ylitsepääsemättömän esteen nousta välillemme. Kirjoitin sentähden Prudencelle, että suostuin kreivi N...n ehdoitukseen, ja että hän ilmoittaisi kreiville, että tahdoin syödä illallista hänen ja Prudencen kanssa. Sinetöin kirjeen ja pyysin isääsi ottamaan sen mukaansa Parisiin, kertomatta hänelle sen sisältöä. Hän tahtoi kuitenkin tietää sen. -- Se sisältää poikanne onnen, vastasin minä. Hän suuteli minua vielä kerran ja kaksi kiitollisuuden kyyneltä kostutti otsaani. Ja samassa, kun olin suostunut menemään toiselle miehelle, tunsin ylpeyttä ajatellessani mitä tällä uudella hairahduksellani lunastin. Herra Duval nousi nyt vaunuihinsa ja matkusti pois. Mutta olinhan minä nainen, enkä minä voinut olla itkemättä nähtyäni sinut; mutta minä en horjunut. -- Teinkö oikein? sitä kysyn nyt itseltäni ollessani sairaana ja vuoteen omana, jonka ehkä vasta kuolleena jätän. Sinä näit kärsimykseni, kun välttämätön eronhetki läheni; isäsi ei ollut silloin tukemassa minua ja olin vähällä tunnustaa sinulle kaikki, niin suuresti pelkäsin ajatusta, että sinä vihaisit ja halveksisit minua. Rukoilin Jumalalta voimia kestämään uhraukseni, ja minä luulen, että Hän kuuli minua. Mutta noilla illallisilla tarvitsin jotakin muuta, sillä minä en tahtonut tietää mitä tein, niin suuresti pelkäsin, että horjuisin päätöksessäni. Etsin väkijuomista unhoitusta, ja kun seuraavana aamuna heräsin, olin minä kreivin rakastajatar. Siinä koko totuus, ystäväni; tuomitse ja anna minulle anteeksi, niinkuin minä olen antanut sinulle anteeksi kaiken pahan minkä olet minulle siitä lähtien tehnyt. KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU. Mitä tuota kovanonnen yötä seurasi, tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, mutta mitä sinä et ehkä aavista, on kaikki ne kärsimykset, joita olen saanut kokea, siitä hetkestä alkaen kun sinä matkustit. Olin kuullut, että isäsi oli vienyt sinut mukanaan, mutta aavistin kuitenkin, ett'et voisi elää kauan etäällä minusta, ja kun näin sinut Champs-Elysées'ella tulin liikutetuksi, mutta en hämmästynyt. Ja nyt alkoi tuo jokapäiväinen loukkausten sarja, johon kuitenkin ilolla alistuin, sillä paitsi sitä, että se oli todistuksena rakkaudestasi, uskoin minä, että kuta enemmän sinä vainosit minua sitä enemmän kohoaisin silmissäsi sinä päivänä, jolloin saisit tietää totuuden. Älä ihmettele tätä iloista uhrautumista, Armand; rakkauteni oli avannut sydämeni jaloille tunteille. Mutta minulla ei kuitenkaan ollut heti tätä voimaa. Tehtyäni uhrauksen kului pitkä aika ennenkuin sinä palasit, ja sillä aikaa täytyi minun tarttua kaikenlaisiin keinoihin, etten tullut hulluksi ja tukahduttaakseni ajatukset elämästä, johon olin jälleen joutunut. Prudence on kai kertonut sinulle siitä? Toivoin siten saavuttavani pikaisen kuoleman ja luulen, että toivoni pian täyttyy. Terveyteni luonnollisesti huononi huononemistaan, ja sinä päivänä, jona lähetin rouva Duvernoyn pyytämään sinulta armahdusta, olin sekä ruumiillisesti että sielullisesti aivan menehtymäisilläni. Viimeinen loukkauksesi karkoitti minut Parisista. Jätin kaikki! Kreivi G... oli Lontoossa. Hän on niitä miehiä, jotka pysyvät hyvinä ystävinä entisten rakastajattariensa kanssa, vihaamatta heitä. Sentähden ajattelin heti häntä. Etsin hänet, ja hän otti heti minut ystävällisesti vastaan. Mutta hän oli siellä erään hienon maailmannaisen rakastaja ja pelkäsi näyttäytyä julkisesti minun seurassani. Hän esitti minut ystävilleen, jotka panivat toimeen illalliset, joiden jälkeen eräs heistä vei minut kotiinsa. Mitä minun olisi pitänyt tehdä, ystäväni? Surmatako itseni? Silloinhan olisin hyödyttömällä omantunnontuskalla rasittanut elämääni, jonka tulee olla onnellinen. Ja muuten, miksi surmata itseään, kun kuolema kuitenkin on niin lähellä. Elin nyt koneellista elämää, niinkuin sieluton ruumis, ajatukseton esine. Sitten matkustin takaisin Parisiin, ja minä tiedustelin sinua. Sain silloin kuulla, että olit matkustanut kauas pois. Mikään ei enää pidättänyt minua, ja elämäni muuttui samanlaiseksi kuin se oli ollut kaksi vuotta ennenkuin tutustuin sinuun. Koetin saada takaisin herttuan, mutta olin loukannut häntä liian syvästi, ja tuollaiset ukot eivät ole kärsivällisiä, kenties siksi, että he huomaavat, että he eivät ole kuolemattomia. Sairauteni paheni päivä päivältä, minä kalpenin, kävin surumieliseksi ja entistä laihemmaksi. Parisissa oli iloisempia ja rehevämpiä naisia kuin minä; jouduin hieman unhotuksiin. Nyt olen oikein sairas. Olen kirjoittanut herttualle ja pyytänyt rahaa, sillä minulla ei ole sitä, ja velkoojani ahdistelevat säälimättömästi laskuillaan. Vastanneekohan herttua? Oi, jos sinä olisit Parisissa, Armand! Sinä kävisit luonani ja käyntisi lohduttaisivat minua. 20 päivänä joulukuuta. Ulkona on kamala ilma; sataa lunta; olen aivan yksin. Kolme päivää on minulla ollut sellainen kuume, etten ole voinut kirjoittaa sanaakaan. Ei ole tapahtunut mitään uutta, ystäväni; joka päivä elää minussa heikko toivo saada sinulta kirje, mutta sellaista ei saavu, eikä luultavasti tule saapumaankaan. Vain miehet voivat olla anteeksiantamattomia. Herttua ei ole vastannut. Prudence on alkanut käydä panttilaitoksessa. Minä syljen ehtimiseen verta. Voi, jos sinä näkisit minut tällaisena! Sinä olet kovin onnellinen, kun saat olla lämpöisen taivaan alla, eikä sinun tarvitse tuntea, niinkuin minun, jäävuorta rintasi päällä. Tänään nousin hetkiseksi vuoteestani, katsellakseni uutimien takaa Parisin katuelämää, tuota elämää, joka luultavasti on ainaiseksi minulta mennyt. Näin muutamia tuttuja, iloisia, huolettomia kasvoja. Kukaan ei katsahtanut ikkunaani. Kerran ennen, kun olin sairas, etkä sinä vielä tuntenut minua, tulit sinä joka aamu tiedustelemaan vointiani. Nyt olen taas sairas. Olemme viettäneet yhdessä kuusi kuukautta. Olen rakastanut sinua niinkuin nainen rakastaa voi, mutta nyt sinä olet kaukana luotani, ja sinä kiroat minua, enkä minä saa sinulta ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Mutta siihen on syynä ainoastaan sattuma, sillä olen varma siitä, että jos sinä olisit Parisissa, niin sinä et jättäisi minua yksin huoneeseeni. 25 päivänä joulukuuta. Lääkärini kieltää minua kirjoittamasta joka päivä. Niin, muistoni kiihoittavatkin kuumettani; mutta eilen sain kirjeen, joka teki minulle hyvää, enemmän tunteiden johdosta, joita se ilmaisi kuin sitä seuraavan aineellisen avun vuoksi. Voin kirjoittaa tänään. Kirje oli isältäsi, ja kas tässä mitä se sisälsi: /# 'Neitiseni. Sain juuri kuulla, että olette sairas. Jos olisin Parisissa, tulisin itse tiedustelemaan vointianne; ja jos poikani olisi täällä, lähettäisin hänet luoksenne. Mutta minä en ole tilaisuudessa lähtemään G...sta ja Armand on kuuden tahi seitsemän sadan kilometrin päässä täältä. Sallikaa minun siis yksinkertaisesti kirjoittaa teille, neiti, sanoakseni, että olen sangen pahoillani sairautenne johdosta, ja että sydämestäni toivon teidän pian jälleen toipuvan. Eräs ystävistäni, herra H... saapuu luoksenne; olkaa hyvä ja ottakaa hänet vastaan. Olen pyytänyt häntä toimittamaan erään asian ja odotan kärsimättömänä sen tulosta. Pyydän teitä, neitiseni, vastaanottamaan vakuutukseni erinomaisimmasta kunnioituksestani.' #/ Sellainen oli kirje, jonka sain. Isälläsi on jalo sydän, rakasta häntä, ystäväni, sillä maailmassa ei ole montaa miestä, jotka ovat rakkauden arvoisia. Tämä hänen nimikirjoituksellaan varustettu kirjeensä vaikutti minuun edullisemmin kuin kaikki lääkärien määräykset. Tänä aamuna saapui herra H... Hän oli kovin hämillään arkaluontoisen tehtävän johdosta, jonka herra Duval oli hänelle antanut ja se oli yksinkertaisesti: jättää minulle tuhannen francsia isältäsi. Tahdoin ensin kieltäytyä ottamasta sitä vastaan, mutta herra H... sanoi silloin, että kieltäytymiseni loukkaisi herra Duvalia, joka ei ainoastaan valtuuttanut häntä jättämään minulle tuota rahaerää, vaan lisäksi toimittamaan minulle kaikki mitä tarvitsin. Silloin otin vastaan tuon avun, jota ei voi, silloin kun se tulee isältäsi, kutsua almuksi. Jos olen palattuasi kuollut, niin näytä isällesi mitä olen hänestä kirjoittanut, ja sano hänelle, että tyttöraukka, jota hän kunnioitti tällä lohduttavalla kirjeellä, vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä ja rukoili jumalaa hänen puolestaan. 5 päivänä tammikuuta. Minulla on ollut monta tuskallista päivää. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että ruumis voisi kärsiä niin. Voi, mennyttä elämääni! Saan maksaa siitä kaksin kerroin nyt. Yöllä valvottiin luonani. En voinut enää hengittää. Kuumehoureet ja yskä kuluttivat loput ruumisparastani. Ruokasalini on täynnä makeislaatikoita ja kaikenlaisia lahjoja, joita ystäväni ovat minulle antaneet. Prudence antaa uudenvuodenlahjoiksi minun saamiani esineitä. Ulkona on pakkanen ja lääkäri on sanonut, että jos kauniita ilmoja jatkuu, saan minä lähteä ulos muutamien päivien kuluttua. 8 päivänä tammikuuta. Eilen olin ajelemassa. Oli ihana ilma. Champs-Elysées oli täynnä ihmisiä. Ilmassa oli kevään tuntua. Kaikki näytti juhlalliselta. En ollut koskaan aavistanut, mitä eilen huomasin, nimittäin, että auringon säde sisältäisi niin paljon iloa, lempeyttä ja lohtua. Tapasin miltei kaikki tuttavani, iloisina ja huvittelunhaluisina. Kuinka paljon onnellisia onkaan, jotka eivät itse tiedä olevansa sitä. Olympe ajoi ohitseni hienoissa vaunuissa. Hän koetti loukata minua katseellaan. Hän ei tiedä kuinka kauaksi tuollaisista pikkumaisuuksista olen päässyt! Muuan kunnon nuorukainen, jonka olen kauan tuntenut, pyysi minua illastamaan itsensä ja erään ystävänsä seurassa, joka, sanoi hän, suuresti haluaa tehdä tuttavuutta kanssani. Hymyilin surullisesti ja ojensin hänelle kuumeisen käteni. En ole koskaan nähnyt kenenkään niin hämmästyvän. Kello neljä palasin kotiin ja söin päivällistä hyvällä ruokahalulla. Tuo retki ulkoilmassa teki minulle hyvää. Ajattelehan, jos minä tulisin jälleen terveeksi! Toisten elämän ja onnen näkeminen herättää elämän toivon sellaisessa, joka edellisenä iltana sielunsa yksinäisyydessä ja sairashuoneensa hämärässä toivoi mahdollisimman pikaista kuolemaa. 10 päivänä tammikuuta. Tuo toivo oli vain unelma. Nyt olen taas vuoteen omana ja ruumistani peittää polttava laastari. Olemme varmaankin tehneet paljon pahaa ennen syntymäämme, tahi sitten täytyy meidän saada nauttia suurta autuutta kuolemamme jälkeen, koska jumala tahtoo, että kaikenlaiset vaivat ja tuskat raskauttavat elämäämme. 12 päivänä tammikuuta. Kärsin yhä. Kreivi N... lähetti minulle eilen rahoja. En ottanut niitä vastaan. En huoli mitään siltä mieheltä. Hän on syynä siihen, että sinä et ole nyt luonani. Oi, meidän suloisia päiviämme Bougivalissa! Missä te olette? Jos lähden elävänä tästä huoneesta, niin teen pyhiinvaellusretken taloon, jossa yhdessä asuimme. Mutta minä jätän tämän huoneen ainoastaan kuolleena. Kuka tietää voinko enää huomenna edes kirjoittaakaan. 25 päivänä tammikuuta. Nyt on kulunut yksitoista yötä, jolloin en ole nukkunut, jolloin tukehtumiskohtaukset ovat minua vaivanneet ja jolloin joka hetki olen ollut vähällä kuolla. Lääkäri on kieltänyt minua lainkaan tarttumasta kynään. Julie Duprat, joka valvoo luonani, sallii minun kuitenkin kirjoittaa nämä rivit. Etkö sinä siis palaa ennenkuin kuolen? Onko siis kaikki välillämme ainaiseksi loppunut? Kuvittelen, että parantuisin, jos sinä tulisit. Mutta mitä hyötyä olisi parantumisestani? 28 päivänä tammikuuta. Aamulla heräsin kovaan meluun. Julie, joka nukkuu huoneessani, kiiruhti ruokasaliin. Kuulin miesääniä, joita hän turhaan koetti vaientaa. Julie palasi itkien. Tultiin merkitsemään huonekalujani ja tavaroitani. Pyysin, että Julie sallisi heidän tekevän mitä he nimittivät oikeudeksi. Ulosottovirkailija tuli makuuhuoneeseeni hattu päässä. Hän avasi laatikot, merkitsi kirjaansa kaiken minkä näki, eikä ollut huomaavinaankaan, että kuoleva lepäsi vuoteessa, jonka lain armeliaisuus onneksi salli minun pitää. Ennen lähtöään suvaitsi hän sanoa minulle, että voin yhdeksän päivän sisällä jättää vastalauseeni, mutta hän asetti vahdin huoneisiin! Jumalani, mitä minusta on tuleva? Tämä teko huononsi yhä tilaani. Prudence tahtoi pyytää isäsi ystäviltä rahaa, mutta minä vastustin sitä. Tänään sain kirjeesi. Kuinka sitä tarvitsinkaan! Saapuneekohan vastaukseni sinulle ajoissa perille? Näetkö vielä minut? Tämä on onnen päivä, joka salli minun unohtaa kaiken sen mitä kuuden viikon aikana olen saanut kokea. Minusta tuntui kuin voisin paremmin, huolimatta painostavasta surumielisyydestä, jota tunsin vastatessani kirjeeseesi. Kun kaikki ympäri käy, ei ihmisen tarvitse aina tuntea itseään onnettomaksi. Ajattelen, että minä en ehkä kuolekaan, että sinä palaat, että saan nähdä kevään taas, että sinä rakastat minua vielä ja että me alamme elää jälleen yhdessä! Sellainen hupakko minä olen! Minun on vaikea pitää kynää kädessäni kirjoittaessani tästä sydämeni mielettömästä unelmasta. Mitä tahansa tapahtuneekin, rakastin sinua paljon, Armand, ja minä olisin kuollut jo aikoja sitten, ellei muisto rakkaudestamme olisi pitänyt minua yllä, niin, ja heikko jälleennäkemisen toivo. 4 päivänä helmikuuta. Kreivi G... on palannut. Hänen rakastajattarensa petti hänet. Hän on kovin suruissaan, sillä hän rakasti tyttöään. Hän kertoi sen minulle. Tuon poikaparan asiat ovat huonosti, mutta se ei estänyt häntä maksamasta ulosottomiehelleni ja poistamasta vartijaa. Puhelin hänen kanssaan sinusta, ja hän lupasi puhua sinulle minusta. Hänellä on hyvä sydän. Eilen lähetti herttua erään henkilön tiedustelemaan vointiani, ja tänään saapui hän itse. En käsitä kuinka tuo vanhus voi enää elää. Hän istui kolme tuntia luonani, mutta ei puhunut kahtakymmentä sanaakaan. Kaksi suurta kyyneltä vierähti hänen silmistään, kun hän näki kuinka kalpea minä olin. Hänen tytärvainajansa muisto kai puristi ne esille. Hän on ikäänkuin nähnyt tyttärensä kuolevan kaksi kertaa. Hän ei moittinut minua ensinkään. Oli ikäänkuin hän olisi salaisesti nauttinut, nähdessään kuinka tauti oli minua runnellut, ja hän oli ehkä ylpeä saadessaan olla jalkeilla silloin kun minä, vielä nuori ihminen, makasin kärsimysten murtamana. Ilma on jälleen muuttunut rumaksi. Prudence ei enää käy luonani. Julie on mahdollisimman paljon tykönäni. Kun en enää voi antaa Prudencelle niin paljon rahoja kuin ennen, alkaa hän syyttää sitä, että hänen toimensa pidättävät häntä. Kun minä nyt, lääkärien lausunnoista huolimatta, olen lähellä kuolemaa, tunnen melkein katumusta, että kuuntelin isääsi; jos olisin tietänyt, etten olisi anastanut enempää kuin vuoden elämästäsi, niin en olisi vastustanut toivomustani saada viettää tuo vuosi yhdessä sinun kanssasi, sillä silloin olisin ainakin saanut kuollessani pitää kiinni ystävän kädestä. Jos olisimme saaneet olla yhdessä tämän vuoden, niin luulen, etten olisi niin pian kuollut. Tapahtukoon Jumalan tahto! 5 päivänä helmikuuta. Voi, tule, tule, Armand; kärsin kauheita tuskia; Jumalani, minä kuolen! Minulla oli eilen niin ikävä, että tahdoin viettää iltani muualla kuin kotona. Herttua oli käynyt täällä aamulla. Luulen melkein, että tuon ukon, jonka kuolema on unohtanut, näkeminen jouduttaa kuolemaani. Polttavasta kuumeesta huolimatta, annoin pukea itseni ja ajoin Vaudeville teatteriin. Julie oli maalannut kasvoni, etten näyttäisi kalpealta kuin ruumis. Asetuin samaan aitioon, missä ensi kerran tapasimme toisemme; koko ajan katselin paikkaa, jolla sinä silloin istuit, mutta, jolla nyt istui eräs hölmö, joka kovaäänisesti nauroi kaikille näyttelijöiden laskettelemille tyhmyyksille. Minut vietiin puolikuolleena kotiin. Yskin ja syljin verta koko yön. Tänään en voi puhua ja tuskin jaksan liikuttaa käsivarsiani. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Minä kuolen! Odotin sitä kyllä, mutta minä en voi tottua ajatukseen, että minun täytyy kärsiä vielä enemmän kuin mitä nyt kärsin, ja jos... Lauseita, joita Marguerite oli koettanut kirjoittaa edelleen, ei voinut lukea, ja Julie Duprat oli jatkanut. 18 päivänä helmikuuta. Herra Armand. Siitä päivästä lähtien, kun Marguerite oli teatterissa, on hän huonontumistaan huonontunut. Ensin hän menetti puhekykynsä ja sitten kyvyn käyttää jäseniään. On mahdotonta kuvata kuinka ystäväparkamme kärsii. Elän alituisessa tuskassa, sillä en ole tottunut tällaisiin mielenliikutuksiin. Kuinka minä toivonkaan, että te olisitte luonamme! Hän hourii melkein aina; mutta jos hän sitten hourii tahi on tajuissaan, lausuu hän aina teidän nimeänne, onnistuessaan jotakin sanomaan. Lääkäri sanoi minulle, että hän ei kestä enää kauaa. Tuo vanha herttua ei ole käynyt sen jälkeen, kun Marguerite kävi näin huonoksi. Hän sanoi lääkärille, että hän kärsi liiaksi nähdessään Margueriten tuskat. Rouva Duvernoy käyttäytyy rumasti. Hän, joka miltei kokonaan eli Margueriten kustannuksella, on tehnyt sitoumuksia, joita hän ei voi täyttää, ja kun hän nyt huomaa, että hänen naapurinsa ei enää voi häntä hyödyttää, niin hän ei tule edes enää tervehtimäänkään häntä. Koko maailma hylkää hänet. Kreivi G...n täytyi matkustaa takaisin Lontooseen. Ennen lähtöään lähetti hän meille hiukan rahaa; hän on tehnyt voitavansa; mutta ulosottomiehet ovat taas toimessaan, ja velkojat odottavat vain Margueriten kuolemaa, myydäkseen hänen omaisuutensa. Olin valmis uhraamaan viimeiset roponi, estääkseni sen, mutta ulosottovirkailija sanoi, että se oli tarpeetonta. Kun hän nyt kuitenkin kuolee, niin on parempi luovuttaa kaikki kuin pelastaa mitään hänen omaisilleen, jotka eivät ole välittäneet hänestä eivätkä ole koskaan rakastaneet häntä. Te ette voi kuvitella millaisessa kurjuudessa tuo tyttöparka kuolee. Eilen ei meillä ollut ropoakaan. Hopeat, jalokivet, saalit, kaikki ovat pantatut, ja loput on myyty tahi ovat merkityt. Marguerite tietää vielä mitä hänen ympärillään tapahtuu, ja hän kärsii siitä koko sielustaan ja ruumiistaan. Suuria kyyneleitä vierii hänen poskillaan, jotka nyt ovat niin kalpeat ja kuihtuneet, että te ette nyt tuntisi entistä rakastettuanne, jos näkisitte hänet. Minun täytyi lupautua kirjoittamaan teille, kun hän ei itse enää jaksanut, ja istun nyt hänen vieressään ja kirjoitan. Hän kääntää silmänsä minua kohti, mutta hän ei näe minua, lähestyvä kuolema on jo laskenut verhonsa hänen silmilleen. Mutta hän hymyilee, ja minä olen varma siitä, että hän on koko sielullaan ja kaikilla ajatuksillaan teidän luonanne. Joka kerta kun ovi avautuu loistavat hänen silmänsä ja hän luulee joka kerta, että te saavutte. Kun hän sitten huomaakin pettyneensä, palaa hänen kasvoilleen tuskallinen ilme, kylmä hiki kihoaa niille ja poskipäät muuttuvat purppuran punaisiksi. 19 päivänä helmikuuta. Tämä päivä on ollut kovin surullinen, Armand parka! Aamulla sai Marguerite tukehtumiskohtauksen, lääkäri iski hänestä suonta ja hän jaksoi taas hiukan puhua. Lääkäri neuvoi häntä kutsuttamaan papin. Marguerite suostui siihen ja lääkäri läksi itse toimittamaan asiaa. Sillä aikaa kutsui Marguerite minut aivan lähelleen, pyysi minua avaamaan kaapin ja osoitti minulle myssyä ja pitkää, pitseillä peitettyä paitaa, sanoen heikolla äänellä: -- Minä kuolen, tehtyäni tunnustukseni; pue minut silloin noihin, ne ovat kuolleen koruja. Voin puhua, mutta olen puhuessani tukehtua. Minä tukehdun! Ilmaa! Kyyneleet valuivat silmistäni kun menin avaamaan ikkunan; hetkinen sen jälkeen saapui pappi. Menin häntä vastaan. Saatuaan tietää kenen luona hän oli, näytti hän pelkäävän, että hänet otettaisiin huonosti vastaan. -- Astukaa sisään vaan, isä, sanoin minä hänelle. Hän ei viipynyt kauan sairaan luona, ja kun hän poistui, sanoi hän minulle: -- Syntinen oli hän eläessään, mutta kuollessaan on hän kristitty. Hetkisen kuluttua palasi hän jälleen ristiä kantavan kuoripojan ja lukkarin seurassa, joka kulki heidän edellään ja soitti kelloa, osoittaen siten, että Jumala saapui kuolevan luo. He menivät kaikki kolme makuuhuoneeseen, jossa ennen oli kaikunut niin monta ihmeellistä sanaa, mutta joka nyt oli muuttunut pyhätöksi. Minä polvistuin. En tiedä kuinka kauan vaikutus, jonka tuo näky minuun teki, on säilyvä, mutta minä luulen, etten tule enää koskaan elämässäni sellaista kokemaan. Pappi voiteli kuolevan jalat, kädet ja otsan pyhällä öljyllä ja luki lyhyen rukouksen, ja Marguerite oli nyt valmis lähtemään taivaaseen, jonne hän epäilemättä pääsee, jos Jumala on nähnyt hänen elämänsä koettelemukset ja hänen pyhitetyn kuolemansa. Siitä lähtien hän ei ole sanonut sanaakaan, eikä liikuttanut jäsentäkään. Ainakin kaksikymmentä kertaa olisin luullut häntä kuolleeksi, ellen olisi kuullut hänen vaivaloista hengitystään. 20 päivänä helmikuuta, kello 5 illalla. Kaikki on loppu. Margueriten kuolinkamppailu alkoi viime yönä kello kahden vaiheilla. Kukaan marttyyri ei ole koskaan kärsinyt sellaisia tuskia kuin hän, päättäen huudoista, joita hänen suustaan kuului. Kaksi tahi kolme kertaa kohosi hän istumaan vuoteessa, ikäänkuin tahtoen pidättää elämäänsä, joka palasi Jumalan luo. Pari kolme kertaa mainitsi hän myöskin teidän nimenne; sitten hän vaikeni ja vaipui raukeana takaisin vuoteeseensa. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään ja hän kuoli. Menin hänen luoksensa ja mainitsin hänen nimensä, mutta kun hän ei vastannut, niin suljin hänen silmänsä ja suutelin häntä otsalle. Rakas Marguerite parka, olisin tahtonut olla pyhä nainen, että olisin voinut tällä suudelmalla jättää hänet Jumalan huomaan. Sitten puin hänet niinkuin hän oli pyytänyt minun tekemään. Läksin noutamaan pappia, poltin kaksi vahakynttilää hänen edestään ja rukoilin kirkossa kokonaisen tunnin hänen puolestaan. En tunne paljon uskontoa, mutta minä luulen, että Jumala säälii häntä, jolla, vaikka hän olikin nuori ja kaunis, ei ollut muita kuin minä, joka olisi sulkenut hänen silmänsä ja pukenut hänet kuolinvaatteisiin. 22 päivänä helmikuuta. Tänään oli hautajaiset. Monta Margueriten ystävistä oli saapunut kirkkoon. Muutamat itkivät vilpittömästi. Kun ruumissaatto läksi Montmartrelle, oli siinä ainoastaan kaksi miestä, kreivi G..., joka oli kiireimmiten saapunut Lontoosta, sekä herttua, jota kaksi palvelijaa tuki. Kirjoitan nämä rivit Margueriten kotona, kyynelten valuessa silmistäni, sillä, jos kestäisi kauan ennenkuin palaisitte, ehkä en silloin enää voisi kuvata näitä yksityisseikkoja kaikessa surullisessa tarkkuudessaan, niinkuin nyt voin täällä, missä ne ovat tapahtuneet. KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU. -- Oletko lukenut sen? kysyi Armand sitten, kun oli lukenut käsikirjoituksen. -- Käsitän kuinka sinun on täytynyt kärsiä, ystäväni, jos kaikki tämä on totta! -- Isäni vakuutti sen todeksi kirjeessään. Puhuttuamme hetkisen Margueriten surullisesta kohtalosta, läksin kotiin levähtääkseni hetkisen. Armand toipui pian ja me kävimme yhdessä Prudencen ja Julie Duprat'in luona. Prudence oli äskettäin tehnyt vararikon. Hän kertoi, että Marguerite oli siihen syypää, sillä hän oli lainannut tuolle tytölle suuria summia, eikä saanut niitä koskaan takaisin. Kiitos tämän jutun, jonka Prudence kertoi kaikkialla huonon taloudellisen asemansa puolustukseksi, sai hän narratuksi tuhannen francsin setelin Armandilta, joka ei uskonut häntä, mutta oli uskovinaan Margueriten takia. Sitten me läksimme Julie Duprat'in luokse, joka kertoi meille kaikki nuo surulliset tapaukset, joiden todistajana hän oli ollut, ja joka vuodatti vilpittömiä kyyneleitä muistellessaan ystäväänsä. Armandilla oli vielä yksi tehtävä täytettävänään; käydä isänsä luona. Hän tahtoi minua mukaansa. Saavuimme G...hen, missä tapasin herra Duvalin sellaisena kuin hän poikansa kuvauksessa minulle ilmeni: kookkaana, arvokkaana ja hyvätahtoisena. Hän vuodatti onnen kyyneleitä nähdessään Armandin sekä puristi lämpimästi minun kättäni. Huomasin pian, että sama tunne kuin isässä vallitsi myöskin muissa tuon veronkantajan luona. Hänen tyttärellään, Blanchella, oli silmissä ja katseessa tuo läpinäkyvä kirkkaus ja suun ympärillä tuo puhtaus, joka todistaa, että sielussa liikkuu vain puhtaita ajatuksia ja että huulet lausuvat vain hurskaita sanoja. Hän oli iloinen veljensä paluusta, ja tietämätön, että kaukana hänen luotaan eräs liehinainen oli uhrannut onnensa hänen pelkän nimensä mainitsemisesta. Jäin joksikin ajaksi tuon onnellisen perheen luokse, joka kokonaan tahtoi omistaa itsensä pojan ja veljen sydänsurun lievittämiseksi. Sitten palasin jälleen Parisiin, missä kirjoitin tämän tarinan sellaisena kuin se minulle kerrottiin. Sillä on ainoastaan yksi etu, nimittäin se, että se on tosi. En tule siihen johtopäätökseen kertomuksesta, että kaikki Margueriten kaltaiset tytöt voisivat tehdä niinkuin hän teki; kaukana siitä; mutta minä tiedän nyt, että yksi heistä oli oppinut tuntemaan todellista rakkautta, että hän oli kärsinyt ja kuollut sen edestä. Olen kertonut mitä olen kuullut. Se oli velvollisuuteni. En ole paheen ylistäjä, mutta tahdon olla jalon kärsimyksen tulkkina kaikkialla missä se minuun vetoaa. Margueriten tarina on poikkeustapaus, toistan sen vielä; mutta jos se olisi ollut tavallinen tapaus, ei sitä olisi maksanut vaivaa kirjoittaa muistiin. _Loppu._ ***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAMELIANAINEN*** ******* This file should be named 54126-8.txt or 54126-8.zip ******* This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/dirs/5/4/1/2/54126 Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that * You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." * You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. * You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. * You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director gbnewby@pglaf.org Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.